Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story),
Joyce Carol Oates.
Otava 2010 [2003]. suom. Kaijamari Sivill. 152 s.


Lukuviikko jatkukoon! Eilisen illan suunnitelmat kirjoittaa arviota kariutuivat, kun ilta menikin äkillisesti pimentynyttä puhelinta elvyttäessä ja panikoidessa sitä, miten herätä aamulla ilman puhelimen herätyskelloa. Tänä aamuna heräsinkin tietokoneen hälytykseen ja kipitin myöhemmin ostamaan herätyskelloa, haha. Lukuviikko sen sijaan on edennyt hyvin; tavoitteenani on saada luetuksi neljä teosta ja aloitin eilen neljännen, hyvä minä! Viikonlopun auringon paisteessa luin ensimmäistä kertaa kehuttua Oatesia. Omasta hyllystäni löytyi hänen pienoisromaaninsa Kosto: rakkaustarina (2010 [2003]), jonka valkkasin luettavaksi sen sopivan pienen sivumäärän vuoksi. Vaikka teos onkin lyhyt, tunnelma kansien välissä on yhtä painostava kuin ilma ennen raivoisaa ukkosta. 

Teena kieppuu vielä juhlahumussa, käsipuolessa olevan teini-iän 12-vuotiaan tyttären, Bethien, silmäkulmaa kutittaa jo uni. Ilta viettelee Teenan kauneudellaan ja hän päättää oikaista pimeän puiston läpi. Pimeässä se ei enää näytäkään kauniilta: tyhjät oluttölkit ja roskat täplittävät liplattavaa vettä. Äiti ja tytär joutuvat ohittamaan päihtyneen poikajoukon, joka pommittaa Teenaa huudoillaan: hyvännäköinen muija, näytä tissit! Teeeeenaa! Äitiä ja tytärtä seuraavat askeleet rahisevat hiekalla, yltyvät juoksuksi, nyrkit sivaltavat meikattuja kasvoja. Hämyisessä venevajassa pojat raiskaavat Teenan ja mustelmilla oleva Bethie yrittää sulloutua varjoihin mahdollisimman näkymättömäksi. Dromoor, poliisi, on ensimmäinen rikospaikalle saapuva eikä voi arvatakaan, miten tapaus hänen elämäänsä vaikuttaa. Alkaa pitkäkestoinen oikeusprosessi, jossa yhteisö yllättäen kääntyykin Teenaa ja Bethietä vastaan. Jos nainen on hyvännäköinen, pukeutuu kapeisiin vartaloa myötäileviin vaatteisiin ja hymyilee punatuilla huulillaan, eikö se olekin kutsuhuuto miehille kuin huutomerkki? Ota minut, ota ota! 

Juuri ihmisten vinksahtaneet asenteet saavat raivon kuohahtamaan. Äidit eivät tahdo uskoa pahaa pojistaan, ja muillakin on heistä vain positiivisia kuvitelmia. Tytärhän ei varsinaisesti nähnyt mitään ja Teena saattoi ihan hyvin myydä itseään pojille. Venevajan raiskaustapaus nousee pian iltapäivälehtien kitoihin: toinen toistaan dramaattisemmat otsikot määrittelevät uhrit syyllisiksi, poikien elämän pilaajiksi. Oatesin teos on alusta loppuun hektinen. Ihmisten viiltävät kommentit ja oikeudenkäynnin jyly lomittuvat kerrontaan ja luovat kiivaan rytmin, saavat sydämen pamppailemaan. Lisäksi näkökulma on koko ajan tyttären, Bethien, mikä osaltaan voimistaa lukijan tunteiden kirjoa. Päinvastoin kuin Booksylla minuun sinä-kertoja vetosi. Oatesin kerronta lumosi niin, että seurasin valtavalla intensiivisyydellä oikeudenkäyntiä, sen käänteitä ja tekoja, joihin vääryyttä huutavat tapahtumat Dromoorin ajavat.

Tiesin jo alkusivuilta lähtien, että Oatesia luen lisää jatkossakin. Hänen kielensä ja kirjoitustyylinsä lumosivat, herättivät kiinnostuksen. Lyhyet kappaleet, vähäeleinen kieli ja napakat lauseet sopivat täydellisesti tarinaan. Aihe on rankka, synkkä kuin marraskuinen ja lumeton ilta, mutta ei valoton kuten Katjakin toteaa. Pimeässä illassa loistaa pieni kynttilä, ja sen herkkää valoa loistaa myös Oatesin tarinassa. Kenties luen seuraavaksi Oatesilta Blondin, joka myös odottaa hyllyssä. Ensin on kuitenkin annettava sydämen tykytyksen tasaantua. 

Oatesia ovat lukeneet edellä olevien lisäksi myös Leena LumiKatriRiina ja Laura, jonka blogista löytyy lisää linkkejä.




Kommentit

  1. Minun suhteeni Oatesin kirjoihin on hieman ristiriitainen. Ensimmäinen Oatesini ei ollut kovin kummoinen, sillä luin suomentamattoman Zombien ja se vain ei oikein ollut minun kirjani. Toisena luin juuri tämän ja pidinkin tästä jo huomattavasti enemmän. Sisareni, rakkaani olikin minulle sitten jo todella vaikuttava lukuelämys ja pidän siitä kirjasta ihan suunnattomasti. Haluaisin lukea lisää Oatesia, mutta vähän emmin, kun näköjään jotkin kirjat ovat niin paljon vähemmän mieleeni kuin toiset. Ehkäpä pitäisi uskaltautua tarttua tuohon Blondiin tai Haudankaivajan tyttäreen, sillä niitä on ainakin kehuttu.

    Kostossa ihmisten suhtautuminen tapahtumaan oli todellakin raivostuttava. Uskoivatko ihmiset todella siihen, että mitään raiskausta ei ole tapahtunut vai halusivatko he vain sulkea silmänsä kauhealta tapahtumalta? Poikien vanhempien reaktio on ehkä jopa ymmärrettävissä, sillä taitaa olla usein niin, etteivät äidit halua uskoa pahaa lapsistaan, mutta silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haudankaivajan tytär kiinnostaa minuakin. Blondiin tartun kuitenkin varmaan ensin.

      Esitit osuvan kysymyksen. Raivoa lisää se, että tällaisia tapauksia on varmasti ollut ja saattaa olla tänäpäivänäkin. Raiskaus ei koskaan ole raiskatun vika.

      Poista
    2. Annami, jos luet Haudankaivajan tyttären, sinusta tulee Oates -fani;) Suosittelen kirjaa sinullekin Kaisa.

      En ole lukenut vielä Blondia, mutta Oatesin Sisareni, rakkaani oli vaikuttava kirja täydellisestä sielun pimeäydestä.

      Poista
    3. Hihi, voiko tuon kommenttisi jälkeen enää olla Haudankaivan tytärtä lukematta. ;-)

      Poista
  2. Minusta olet löytänyt tässä ytimen: "Oatesin kerronta lumosi niin, että seurasin valtavalla intensiivisyydellä oikeudenkäyntiä, sen käänteitä ja tekoja, joihin vääryyttä huutavat tapahtumat Dromoorin ajavat".

    ja varsinkin tässä: "Äidit eivät tahdo uskoa pahaa pojistaan, ja muillakin on heistä vain positiivisia kuvitelmia".

    Sitten Dromoor alkoi harvenella oman käden oikeudella. Oatesin Syntipukissa on osin samoja teemoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dromoorin osuus onkin kiinnostava ja se, ettei Oates osoita hänen tekojaan vääriksi tai oikeiksi vaan antaa lukijan päättää itse.

      Poista
    2. Minustakin tämä on parasta: Oates pistää lukijan pohtimaan :)

      Poista
  3. Minullekin tämä on vielä toistaiseksi ainoa Oates, mutta kiinnostus lukea lisää on kyllä suuri. Kirjoiti tästä hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katri! Samoin, seuraavaksi aion kokeilla Blondia, jonka kerran löysin kirpparilta. :-)

      Poista
  4. Tämä kirja on yksi parhaita kirjoja, mitä on kirjoitettu raiskauksesta, sekä etenkin joukkoraiskauksesta. Luin tätä väristen...

    Joukkoraiskauksen tematiikasta voi lukea lisää Ann Heberleinin kirjasta Pieni kirja pahuudesta. Se avasi minun silmäni sille, miksi mikään ei olisi voinut pysäyttää Oatesin kirjan rikosta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En juuri nyt muista, olenko lukenut tätä ennen edes raiskauksista kertovaa teosta. :o Oatesin oma säilyy mielessä pitkään.

      Kiitos lukuvinkistä Leena, laitan kirjan muistiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!