torstai 26. syyskuuta 2013

Katja Kaukonen: Vihkivedet

Vihkivedet, Katja Kaukonen.
Wsoy 2012. 219 s.

Miltä tuntui maata veden päällä kasvot kohti korkeutta, uskoa veteen noin lujasti? Onnelliselta ukko minusta näytti. Hän oli maiseman viiva, osa horisonttia. Merkillinen kupru tukki, joka rikkoi veden kalvon, mutta yhtä lailla ilman, pönötti siinä kuin se kaikki olisi ollut hänen omaansa. Niin kuin olikin.

Se tunne, kun silmät sahaavat kirjan rivejä, ahmien niitä nälkäisinä. Se tunne, kun sanat saavat pyörryksiin, hengitys kiihtyy ja tahtoisi lausua tekstiä ääneen. Huutaa: "Kuunnelkaa, kuunelkaa kaikki!" Näitä tunteita koin jo luettuani Katja Kaukosen esikoisteoksen Odelman (2011). Ehkä hieman voimakkaammin tunsin hänen toisen teoksensa Vihkivedet (2012), johon kuuluu 13 novellia. Niiden lyhyyden ansiosta Kaukosen taiteellinen kieli pääsee vielä paremmin oikeuksiinsa kuin romaanissa.

Vihkivesien ensimmäisen osan novellit kerrotaan lasten suusta. Niissä lapset ovat hiljaisia mutta tarkkanäköisiä aikuisten seuraajia, ajatukset syvällisiä. Tämän osan novelleista pidin kaikkein eniten, etenkin ihan ensimmäisestä, Lauteille mahtui vain kolme. Siinä poika viettää saunailtaa isänsä, setänsä ja ukon kanssa. Poika istuu vielä alimmalla lauteella, sillä ylhäälle sopii vain kolme; pojat sukupolvelta toiselle ovat sinne aikanaan kivunneet, kun ovat kasvaneet miehiksi. Vesi, joka oli Odelmassakin vahvasti läsnä, virtaa läpi Vihkivesin ja mielestäni voimakkaimpana juuri ensimmäisessä novellissa.

Joki sai tyytyä rypyttämään ihoani ja merkitsemään sillä tavalla omakseen. Kavensin haara-asentoa, annoin jalkojen koskettaa toisiaan. Näin kun seisoisin, piirtyisin aaltokuvioille, raajat sulautuisivat hitaasti toisiinsa, kaikki pinnanalainen kävisi tarpeettomaksi, ja minä saisin pyrstön. Sääri- ja reisiluut putoaisivat pois. Niissä näkyisi veden kirjoitus.

Toisen osan novelleissa kuvataan murenevaa rakkautta, yksinäistä kulkijaa niin ihmistä kuin kissaa. Täydellisessä ajoituksessa sen sijaan seurataan miestä, jolle syntyy piintymä seurata ihmisiä, jotka sotkevat puiston luontoa ja järveä. Novelli on traaginen ja vakava mutta sen surkuhupaisuus ja lopetus toivat mieleeni Tuomas Kyrön. Tällaista mustasävytteistä huumoria löytyy muistakin osion novelleista, kuten suosikistani Kuolinkostosta. Siinä tunnollinen aviomies voi pahoin vaimon kadonneen elämänilon takia. Mies alkaa laatia kuolinpaitaa eli kuolinkostoa iltakurssilla. Kuolinpaita ei kuitenkaan ole tarkoitettu miehelle itselleen.

Viimeisen osion novellit antavat vuoron sureville naisille sekä tytölle, joka liian varhain yrittää sovittaa itseään naisen muottiin. Valitettavasti viimeiset novellit alkavat olla haihtuneet mielestäni. Vaikka niitä tätä kirjoittaessani selailin, on mieleen painunut vain hataria muistijälkiä. Löysin viimeisen osion novelleista saman tahran kuin aikanaan Odelmasta: kieli hallitsee niin väkevästi, että se alkaa varastaa voimia viimeisimmiltä sivuilta. Ne painuvat virtaan, joka ei ole enää yhtä voimakas kuin alussa. Ehkä olisi pitänyt malttaa jättää hetkeksi kesken, palata muutama päivä myöhemmin. Vaan minkäs malttamaton lukija itselleen mahtaa.

Vaikka Vihkivedet ei ole tahraton, koin lukiessani niin ravistelevaa voimaantumisen tunnetta, että kannet suljettuani olo oli puhdas. Ennen kaikkea se on kielen ansiota enkä voi olla kylliksi hehkuttamatta Kaukosen kynän jälkeä. Se humalluttaa maagisuudellaan ja mystisyydellään niin, että sitä haluaa lisää. Vihkivesien kieli vie mukanaan kuin virta kaarnalastun. Sen antaa kuljettaa niin pitkälle kuin voimaa riittää. Sille antaa luvan: ota ja vie. Kuljeta kauas. 

Kaukosen novellien virtaan ovat antautuneet myös esimerkiksi SaraKatjaSanna ja Morre. Arvio löytyy myös Kiiltomadosta. 





2 kommenttia:

  1. Odelma oli sen verran outo ja ihana, että Vihkivedet on myös luettava :) Se ei vain ole vielä tullut vastaan kirjastossa, ilmeisesti on tiheään lainassa. Yritän pitää varaukset minimissä, joten odottelen kirjan löytymistä hyllystä.

    VastaaPoista
  2. Tämänkin arviosi luin aikanaan puhelimella, ja nyt palaan kommentoimaan. :) Ja voi miten ihana kuva täälläkin. <3 Kirjankansikuvasi ovat ihania.

    Vihkivedet on hieno kirja. Rakastin Odelmaa vielä tätäkin enemmän, mutta on tämä ihan mahdottoman vaikuttava kokoelma. Erityisesti ihastuin alkupuolen novelleihin, niihin lasten suilla kerrottuihin. Ja nyt alkoi tehdä mieli lukea niitä uudelleen, ja Odelmakin (josta en ole vielä saanut edes blogattua).

    Voi että, miten ihanasti kirjoitit. Tuo loppukaneetti on niin kauniisti sanottu että aivan pakahduttaa. Kiitos siis hienosta arviosta! <3

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!