lauantai 16. marraskuuta 2013

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing you gentle songs),
Linda Olsson. Gummerus 2009 [2005].
suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi. 336 s.


Jos vain löytää sanat ja jonkun, jolle ne saa sanoa, niin ehkä asiat voi silloin nähdä toisella tavalla.

Linda Olssonin teos Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Gummerus 2009) maistuu makeilta metsämansikoilta, joita lapsena pujotettiin ruohonkorteen ja syötiin hitaasti nauttien, annettiin kesän maun levitä suuhun. Iäkäs Astrid asuu yksin Taalainmaalla talossaan, jota kyläläiset välttelevät. Astridin naapuriin muuttaa nuori nainen, Veronika, joka yrittää napata sanoja paperille kirjoittaakseen kirjan. Sanat ovat kuitenkin karkuteillä ja elämänilokin liitelee jossain kaukana niiden mukana.

Tuulten suunta muuttuu sinä päivänä, kun Veronikan jalat vievät hänet Astridin ovelle. Pian vanhan naisen viinilaseissa on jonkun muunkin sormenjälkiä kuin vain hänen itsensä. Astrid ja Veronika ystävystyvät. He jakavat surunsa ja saavat lohtua toistensa läsnäolosta, kuuntelijasta, ymmärtävästä katseesta. Päivät täyttyvät yhteisistä kävelyretkistä, ruuan teosta, uimisesta ja vain olemisesta. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja palautti mieleeni lapsuuden verkkaiset lomapäivät, jolloin kesä tuntui jatkuvan ikuisesti. 

Kun nappaa vallitsevan tunteen avulla luettavan kirjan, voi onnistua loistavasti valinnassaan. Olisi voinut hyvinkin käydä niin, ettei ruotsalaisen Linda Olssonin teos olisi ollut makuuni. Luin sen kuitenkin juuri oikeana hetkenä. Olin pitkistä työpäivistä ja oppilaiden ainevuoren pienentämisestä niin uupunut, että halusin kirjan olevan mahdollisimman helppo. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja olisi voinut maistua liian makealle, mutta sen hiljainen tunnelma ja verkkainen kerronta onnistuivat juuri siinä, mitä kirjalta halusin: rentoutta. Kiireentuntu katosi ja sisäinen rauha levisi kehoon. Minulle teos osoittautui siis rauhoittumisen apuvälineeksi, ja juuri siinä tehtävässä teos oli oivallinen. 

Naiset puhuvat toisilleen vain vähän; sitten, kun siltä tuntuu. Suru helpottuu, kun etsii metsästä sieniä ja marjoja ja kun säilöö ne talven varalle. Minulle teoksesta jäi päällimmäisenä mieleen maisema Astridin talon ikkunasta: peltoaukema, tuulessa keinuva heinä ja poutapilvet taivaalla. Mieleeni on maalautunut myös järvimaisema ja hiekkapolut, joita pitkin naiset päivittäin kulkevat kävelyllä. Nämä maisemat ja vahva ystävyyssuhde vanhan ja nuoren naisen välillä, ei muuta. Muistan ensimmäisenä esimerkiksi naisten pyrskähtämisen nauruun, kun Astrid keikistelee kukallisessa uimapuvussa kaupan sovituskopissa kuin ne veitsen terävät haavat ja syyt, miksi naisten sydämet ovat viiltoja täynnä. Astridin haavat eivät ole koskaan parantuneet vaan hän on heti repinyt ruvet irti, antanut verelle luvan valua ja vihan tulla takaisin. Hän on solminut katkeruuden kanssa liiton, kulkenut sen kanssa käsikkäin koko elämänsä. Vasta Veronikan myötä Astrid ymmärtää jotain. Onneksi. 

Myös Veronika on menettänyt itselleen tärkeitä ihmisiä. Jos olisin lukenut teosta toisena hetkenä, olisin luultavasti tympääntynyt tähän nuoreen naiseen. Veronika jäi mieleeni haaleana hahmona, liian tasaisena. Kun Astridin menneissä tapahtumissa on terävyyttä, Veronikan omissa kulmat ovat liian hiotut. En jaksa innostua siitä, miten nainen löytää matkaltaan täydellisen miehen, josta kuitenkin joutuu eroamaan loman päättyessä. Kotimaassaan nainen elää tyytyväisenä parisuhteessa, mutta kun reissurakkaus kutsuu luokseen, nainen leikkaakin itsensä parisuhteesta irti ja lentää toisen luo merten taa. Sitten kylvetään onnen hekumassa ja ihaillaan loputonta auringonlaskua. Ei liene yllättävää, ettei parin onni kestä ikuisesti. Tällä kertaa rypistin vain otsaani, pyöräytin silmiäni ja annoin olla; menköön nyt tämän kerran.

Teoksen lopussa oleva Astridin kirje toi mieleeni Paulo Coelhon elämänfilosofisen tyylin. Kirje keikkuu siirappisuuden rajoilla. Minua se ei tällä kertaa häirinnyt liikaa, koska lopulta se, mikä minua eniten kosketti oli naisten vahva ystävyys. Siksi kyynelten virta halkoi poskia ja suljin kannet liikuttuneena. 

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja kannattaa valita luettavaksi silloin, kun kaipaa rauhaa tai lohtua. Niiden paikkaamiseen teos mielestäni sopii hyvin. Se ei kuitenkaan ole suositeltavin teos, jos toivoo verkkaisuuden sijaan enemmän tapahtumia ja kaihtaa sokerihöttöisen hattaran makeutta. Itse en ollut aiemmin lukenut Olssonia, ja tämän teoksen luettuani tutkailin naisen muuta tuotantoa. Teosesittelyjä luettuani vaikuttaa kuitenkin siltä, että LSLL riittää minulle.

Muuallakin Olssonia on luettu, esimerkiksi Jenni (häneltä muuten aikoinaan sain tämän kirjan, kiitos siitä! :)), SaraLeena LumiKirsi ja Booksy








16 kommenttia:

  1. Ajatus oikein ajoitetusta lukukokemuksesta on kyllä ihan oikea! Minäkin pidin tästä silloin, kun kirjan luin, mutta nyt jälkeenpäin ajateltuna teos on lipsahtamassa sinne imelän puolelle. Luin Olssonilta myös Sonaatin Miriamille, josta taas nyt muutaman vuoden jälkeen pidän enemmän - toisin kuin lukuhetkellä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä, miten lukukokemus elää, vaikka kirja olisi luettu jo vuosia sitten. Tunnistan Olssonin teoksessa monia sellaisia piirteitä, joihin olisin ärsyyntynyt toisena lukuhetkenä. Onni, että valitsin sen oikeana hetkenä. :)

      Poista
  2. Minulle jäi tästä kirjasta lämmin, lohdullinen ja rauhoittava muisto, ja luulen että olen laillasi lukenut tämän juuri sopivaan aikaan. Olen ihan samaa mieltä tuosta siirappisuudesta, ja tässä oli tosiaan paljon muutakin sellaista hienovaraisesti ärsyttävää, josta olen päätellyt ettei minunkaan taida kannattaa lukea Olssonilta muuta. :)

    Kuuntelin muuten tämän Seela Sellan lukemana äänikirjana. Sella on ihana, ja olen ihan varma etten olisi pitänyt tästä yhtä paljon, jos olisin lukenut kirjan itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt tiedän, mitä lupaan uutena vuotena: lupaan viimein kuunnella ensimmäisen äänikirjana. Vaikka ajan paljon, koska asun toisella paikkakunnalla viikot töiden takia, en ole vieläkään saanut lainatuksi äänikirjaa. Ehdottomasti pitäisi. Minäkin haluan oman lempparilukijan. ;)

      Olssonin muut teokset vaikuttavat tosiaan siltä, että taidan jättää ne suosiolla lukematta. Jättäköön tämä teos hyvän maun suuhun.

      Poista
  3. Minulla oli sama kokemus kuin Saralla, eli äänikirjan lukija puhui minut kirjan puolelle. En ole aivan varma, olisinko lukenut koskaan teosta kirjan muodossa. Siirappisuus vaani kyllä, erityisesti lopun paljastusten jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua kirja kiinnosti sen kauniin nimen ja kannen vuoksi. Olisipa ollut pettymys, jos olisin lukenut "väärään" aikaan. Loppu tosiaan on imelän rajoilla.

      Poista
  4. Hyvä arvio. :) Joskus kun olen kuullut joidenkin ihmisten negatiivisiä mielipiteitä tästä kirjasta, olen tullut ajatelleeksi juuri tuota, että onkohan kirja luettu oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa. Itse pidin tästä kirjasta, tämä on ihana. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna! :) Omalla kohdallani tuo oikea hetki vaikuttaa merkittävästi. Siksi yritän aina kuunnella itseäni, että mitä kannattaisi valkata luettavaksi. Olssonin teos tuli napattua juuri oikeana hetkenä. Kiva kuulla, että sinäkin tykkäsit!

      Poista
  5. Makeaa ... vaikka lukisi missä mielentilassa, ei voi mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on varmasti liian makeaa toisille lukijoista, en yhtään epäile. Itselleni makeutta ei lukufiilikseen ollut nyt liikaa, mutta sen verran kuitenkin, että tiedän jättäväni Olssonin muut kirjat muille.

      Poista
  6. Tällaiset lempeät, vähän makeatkin kirjat sopivat varmasti oikein hyvin tilanteeseen, jota kuvailit! Hieno arvio, omaa tekstiäsikin on ilo lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos sanoistasi! :) Kyllä, makeillekin teksteille on hetkensä.

      Poista
  7. Olin samoissa tunnelmissa kuin sinä luettuani Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. On olemassa enemmän tai vähemmän huonoja kirjoja ja sitten on olemassa LSLL-tyylisiä kirjoja, jotka eivät vain mitenkään sovi oman lukumakuni kanssa yhteen. Nyt tiedänkin pysytellä kaukana Olssonista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on tosiaan sitten ollut samankaltainen lukukokemus. Minullakin jää Olssonin osalta tähän yhteen kirjaan. Mutta onpa ainakin tullut kokeiltua! :)

      Poista
  8. Minä luin LSLL:n Filippiineillä, kun sade rummutti kattoa ja meri ulvoi myrskyssä. Ei auttanut. Kirja valvotti. Ei siksi että kirja olisi ollut hyvä vaan siksi, että ärsytti.

    Muodollisesti kirja on varsin pätevä ja ajanmukainen. Syodään hyvin kauniissa paikoissa, liikutaan mantereelta toiselle. Teksti kulkee, kirjailija ymmärtää draamaa.

    Mutta ei auta.

    Kirja on superärsyttävä.

    Minusta on rumaa, että joku elämää ymmärtämäton draaman vuoksi kehittelee kirjan hahmoille toinen toistaan traagisempia koettelemuksia. Naiskohtaloita, sitä tämä kirja on. Välillä itketään yhdessä ja sitten jatketaan Naiskohtaloita eteen päin,

    Kirjan takakansi väittää kirjaa runolliseksi. Runollinen on attribuutti, jolla myydään nykyään kirjaa kuin kirjaa. Se, että kirjassa kuvaillaan kauniita paikkoja ja hetkiä ei vielä tee kirjasta runollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Tiuku! Ohoh, lukuympäristösi on ollut huikea -pakko sanoa, sillä en itse ole koskaan ollut Filippiineillä. Ymmärrän sinua täysin enkä yhtään ihmettele, että kirja on ärsyttänyt. En epäilisi hetkeäkään, etteikö se olisi minunkin mielestäni sellainen, jos sen nyt lukisin uudelleen (en kuitenkaan sitä tee, koska tiedän, että luin teoksen juuri sellaisena hetkenä, jolloin se osui jonnekin ja siten herkisti). Olen samaa mieltä tuosta runollisuudesta ja runollisuutta LSLL:ssä ei kyllä oikein ole. Tiesinkin jo kannet sulkiessani, että Olsson ei ole minua varten mutta ainakin on nyt kokeiltu. :)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!