Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Valheet, Marisha Rasi-Koskinen.
Wsoy 2013. 339 s.



Jälki jäljeltä minä peitän hänet. On kuin hän ei olisi koskaan siinä kävellytkään. Se on melkein kuin syleilisi.

Sadeharso verhoaa maisemaa ja ihmisiä. Ne sulavat epätarkoiksi, ääriviivat hämärtyvät ja värit huuhtoutuvat pois. Vain aurinko pystyisi kirkastamaan värit, tarkentamaan muotoja. Marisha Rasi-Koskisen Valheissa ihmiset piiloutuvat päivästä toiseen sateeseen, joka ei koskaan lopu. Aurinko pilkahtaa vain harvoin, ja silloinkin ainoastaan joku voi nähdä sen pienen hetken ajan. Ihmiset elävät valheessa ja antavat sateen huuhtoa totuuden katuojaan. He huijaavat toisiaan, jotkut jopa itseään: pukevat valheen ylleen kuin balleriinan mekon ja tanssivat, leikkivät olevansa joku muu.

Valheet on yhtä mystinen teos kuin Rasi-Koskisen esikoinen, Katariina (2011). Se jätti jälkeensä hienon, vetävän lukukokemuksen, joskin tarina on jo hämärtänyt mielessäni. Tiesin, että lukisin myös kirjailijan seuraavan julkaisun. Tällä kertaa minulla oli aluksi vaikeuksia päästä teoksen maailmaan sisälle, koska en löytänyt heti tarttumapintaa henkilöistä. Teoksessa on useita kertojia ja seuraavan luvun näkökulma on aina jonkun edellisen luvun keskeisen henkilön oma. Ensimmäisen luvun näkökulma on naisen, joka ottaa autoonsa vieraan matkustajan. Nainen on pakenemassa tyttärensä kanssa sosiaaliviranomaisia. Tämän jälkeen pari seuraavaa näkökulmaa linkittyy loppuosan omiin aika löyhästi. Mielestäni vähemmillä kertojilla olisi saanut kudottua vielä eheämmän kokonaisuuden. Keskiosan ohitettuani aloin kuitenkin päästä paremmin sisälle tarinaan ja lukeminen muuttui kerta heitolla vetävämmäksi ja malttamattomammaksi. Valheet kietoutuvat yhä tiukemmin henkilöiden ympärille, tapahtumat saavat uusia käänteitä ja lukija joutuu laittamaan aivot töihin pohtiessaan asioiden todellisia tiloja. Mikä onkaan totta, mikä ei? Onko totuutta koskaan olemassakaan? 

Loppu ei kuitenkaan anna vastauksia vaan jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä. Luin viimeisen sivun pariin kertaan: toisaalta se luo toivoa harmaaseen tunnelmaan mutta toisaalta vähän tympäisi. Minut valtasi keskeneräisyyden tunne. Miksi henkilöt pohjimmiltaan kudottiin toisiinsa? Jos syynä olivat valheet, riittävätkö ne? Samankaltaisia kysymyksiä on pohtinut myös Katja. Olisin tahtonut lukea enemmän naisen ja tämän tyttären pakomatkasta. Heidän tarinaansa olisi voinut kaivautua tarkemmin ja näin saada vielä enemmän syvyyttä. Kaikista mieluisimpia tarinoita olivat viimeinen, jonka näkökulma on äidin lapsen ja kertomus sokeasta iäkkäästä naisesta ja vanhustenhoitajasta, joka käyttää tämän sokeutta hyväkseen. Valhe kuitenkin napsahtaa yllättävällä tavalla omaan nilkkaan. Nautin etenkin näiden tarinoiden tiheästä tunnelmasta, joka kiemurtelee ihon alle kuin käärme koloonsa. Lisäksi niissä kaikki, mitä aiemmin luuli todeksi, särkyy rämisten tuhansiksi sirpaleiksi. 

Se, mistä erityisesti pidin jo Katariinaa lukiessani, oli kieli. Valheet eivät tuota sen puolesta pettymystä. Rasi-Koskisen kielen ei tarvitse huutaa, jotta se huomattaisiin eikä se myöskään jää seinäruusuksi. Sitä vastoin se hehkuu salaperäistä tyylikkyyttä, kauneutta ja ainutlaatuisuutta. Myös tunnelman ja miljöön kuvaus on vahvaa, joskin jatkuva sade menettää merkitystään tarinan edetessä. Sitä kyllä selitetään ja ihmiset osoittavat tapahtumien taustalla mieltään, mutta sateen merkitys jää silti ohueksi. 

Valheet on tutustumisen arvoinen teos, jos etsit jotain kotimaista, nautit mieleenpainuvasta kielestä ja ratkot mielelläsi mysteerejä. Jos et ole aiemmin lukenut Marisha Rasi-Koskista, suosittelen lämpimästi tutustumaan!

Lue myös, mitä Valheista ovat olleet mieltä KatriLiisaMariaSannaHanna ja Mari A. Lisäksi arvio löytyy Kiiltomadosta



Kommentit

  1. Nimenomaan! Rasi-Koskinen kirjoittaa upeasti, hän luo hienoja lauseita, herättää lukijan kiinnostuksen ja punoo kiehtovaa verkkoa. Mutta sitten kaikelta jollain tapaa putoaa pohja. Lukijalle jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta lukemisen arvoinen tämä on - kuitenkin, sittenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei voi kuin ihailla, miten joku osaakin kutoa verkkoa niin taitavasti ja sitten muuttaa kaiken niin äkisti.. huh! :) Toivon, että seuraava teos jättäisi jälkeensä enemmän vastauksia, jos se jatkaa samaa tyyliä kuin Katariina ja Valheet.

      Poista
  2. Rasi-Koskinen on tosiaankin uusi nimi minulle, ja nyt heräsi mielenkiinto hänen teoksiaan kohtaan. :) Mysteereitä ei voi lukea liikaa, tämä kuulostaa lupaavalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, luehan tämä Marika! Katariinaa voin suositella myös lämpimästi. :)

      Poista
  3. Minä pidin tästä, mutta enemmän pidin Katariinasta. Rasi-Koskinen kirjoittaa ihanan uutta ja tuoretta kotimaista. Kieli vangitsee ja vähän surrealistinen maailma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä yritin miettiä, kummasta pitäisin enemmän, mutta en onnistunut päättämään. Katariinasta muistan hienon kielen ja sen, että tarina koukutti, mutta itse tarinasta en enää juuri muista kuin paloja. Valheissakin ihastutti erityisesti kieli, tunnelma ja se, ettei mistään voinut olla varma. Ehkä asetan molemmat samalle viivalle. :)

      Poista
  4. mikä oli sun mielestäs kirjan teema ? :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!