Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Tähtikirkas, lumivalkea, Joel Haahtela,
Otava 2013. 270 s.
Kansi: Päivi Puustinen.


Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät. Tämä kaupunki on valon kaupunki, se kadottaa tähdet, yölläkin niitä on vaikea nähdä. 

Näillä sanoilla alkaa Joel Haahtelan yhdeksäs romaani Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013). Sanat tähdistä on kirjattu Pariisissa huhtikuussa vuonna 1889 muistivihkoon, jonka nuori mies on ostanut itselleen pienestä liikkeestä. Mies kuvailee päiviään, ympäristöään ja vuokraemäntäänsä sinulle. Muistivihko säilöö kiireisten päivien rytmin lennätintoimistossa ja keväiset aamut, jolloin kaupunki solisee ja ihminen tuntee itsensä muruseksi. Se matkustaa miehen mukana aina Berliiniin ja Kaukoitään saakka, ottaa vastaan tarkoin vedetyt kirjaimet. Muistikirjan kevyet sanat muuttuvat painavammiksi, kunnes ne noin vuonna 1936 jäävät pelkiksi kirjainten liikkeeksi, jotka muodostavat kuvioita. Lopussa ollaan Helsingissä vuonna 2012, kun miehen jälkeläinen saa muistivihon käsiinsä ja lukijalle paljastuu uusia asioita.

Tähtikirkas, lumivalkea on itselläni kahdeksas lukemani Haahtelan teos; vain esikoinen on lukematta. Haahtela kuuluu lempikirjailijoihini ja hänen kaunis kynänjälkensä on raapaissut lähtemättömän jälkensä sydämeeni. Pidän miehen taidosta kirjoittaa lyhyesti, oivaltavasti ja runollisen herkin sanoin. Kaikista vahvimpia, itselleni tärkeimpiä teoksia ovat Naiset katsovat vastavaloon (2000) ja Elena (2003). Näiden jälkeen en ole enää kokenut yhtä ravistelevaa ja lumoavaa lukukokemusta muita Haahtelan teoksia lukiessani, vaikka esimerkiksi Tule risteykseen seitsemältä (2002) ja Traumbach (2012) ovat jääneet hyvin mieleeni. Tähtikirkas, lumivalkea on pisimpiä miehen teoksia ja jo sen nimi on haahtelamaisen tunnelmallinen. Lueskelin ja fiilistelin kirjan ensimmäisiä sanoja jo kirjakaupassa, ja kun kirja sitten kuoriutui joulupaketista, aloitin innokkaana lukemisen. Teoksen kieli ei taaskaan petä. Se leijuu lumoavana kuin taivaalta hiljalleen laskeutuva lumihiutale, jää takinliepeeseen kuin koru kunnes sulaa seuraavan hiutaleen tieltä. Tutut perhosetkin lepattavat lukijaa vastaan, tervehtivät kutittaen siivillään korvaa. Tällä kertaa kirkkaan kaunis kieli ei kuitenkaan pelkästään onnistunut vakuuttamaan, jotain puuttui.

Olen silmäillyt monia positiivisia arvioita teoksesta, mutta minun lukukokemukseni jäi viileähköksi. Minun oli hankala kiinnostua muistivihkoon kirjoittavasta miehestä. Jokin jätti väliimme railon, jota en päässyt ylittämään, vaikka kuinka yritin. Loppu selitti, avasi asioita ja sai minut selailemaan luettuja sivuja uudelleen. Ehkä toisella lukukerralla pääsisin lähemmäksi miestä, ymmärtäisin, kiinnostuisin ja tuntisin jotain, pääsisin tarinan imuun. Nyt koin jääväni ulkopuolelle ja seuraavani innottomana sivusilmällä, miten kaikki lopulta päättyy. Minulle Haahtela on parhaimmillaan lyhyissä teoksissa, joissa tarina on kuin kiiltokuva ja kielen ainutlaatuinen virta jättää juuri sopivan jäljen: sellaisen, joka jättää haluamaan lisää. Koska Tähtikirkas, lumivalkea on aika pitkä, kielen soljuvuus alkoi loppua kohden keinuttaa uneen. Kielen virran kauneus ei himmene, mutta se ei jaksanut enää minua lumota vaan turruttaa. 

Toisaalta: Ehkä nämäkin ajatukset ovat tarpeellisia, niin kuin lyijy, joka estää laivaa kaatumasta.

Enemmän positiivisia sanoja teoksesta löytyy mm. JenniltäMarialtaSannaltaKatjalta ja Zephyriltä. Lue myös Pekan upea, haikumainen arvio sekä Kirjavinkeistä löytyvä teksti. 

Kommentit

  1. Tämä oli ensimmäinen kirja jonka Haahtelalta olen lukenut, nyt lainasin kirjastosta Lumipäiväkirjan :) Seuraavaksi yritän Haahtelalta lukea Elenan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, sinä onnekas! Miten mahtavia lukuelämyksiä sinulla vielä onkaan edessäsi. :) Minulla tosiaan on enää esikoisteos lukematta, pitää säästellä. ;)

      Poista
  2. Palaan tänne kommentoimaan itse postaukseen paremmalla ajalla (koska kirja on IHANA ja haluan paneutua tekstiisi rauhassa), mutta pakko sanoa: uskomattoman kaunis uusi banneri sinulla! Ihana!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sara, kuva on otettu viime kesänä Kööpenhaminassa ja olen pitkään kaavaillut siitä bannerikuvaa. ;)

      Poista
  3. Kuinka kaunis arvio! Haahtela on minulle tutkimaton kirjailija, olen muistaakseni lukenut häneltä vain yhden romaanin. Kiitos tästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta. :) Muistatko yhtään, minkä kirjan luit? En tiedä, olisinko koskaan tutustunut tai edes tiennyt tutustua Haahtelan teoksiin, ellen kirjabloggaisi ja seuraisi niitä, sillä Haahtela on tullut tutuksi nimenomaan niiden kautta. Miten ihana kirjailija olisikaan jäänyt tietämättä! Toivottavasti luet vielä lisää Haahtelaa. :)

      Poista
    2. Kaisa, se oli Katoamispiste.

      Ajattelin tänä keväänä aloittaa Haahtelan tuotantoon tutustumisen, suunnitteilla on lukea koko hänen tuotantonsa alusta alkaen.

      Kirjailija jäi minulta unholaan ja nyt kun aloitin kifjabloggauksen, hän nousi uudestaan tietoisuuteeni juuri blogien ansiosta, vähän samoin kuin sulla siis :)

      Onneksi on kirjablogeja ja ihania kirjabloggaajia! <3

      Poista
  4. Luin hiljattain tämän saman ensimmäisenä Haahtelan tuotannosta ja muurin korkuinen on sen perusteella kynnys lukea toista. Ovatko kaikki yhtä alakuloisia tyyliltään? Ei onnellisia loppuja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haahtelan kirjoissa tavallista on haikeus ja unenomaisuus, siksi ainakin itse tarvitsen oikean, rauhallisen ja kiireettömän mielentilan, jotta voin täysin upota Haahtelan sanojen keinuntaan. Usein päähenkilö etsii jotain muistojensa ihmistä, kello tikittää ja perhosia lepattelee tavalla taikka toisella useimmissa kirjoissa. Varsinaista ilon pirskahtelua Haahtelan teoksissa ei siis oikeastaan ole. Suosittelisin sinua kokeilemaan Elenaa ja Naiset katsovat vastavaloon -teoksia. Elena on haikea ja surumielinen, mutta mielestäni kaunis ja kieli on herkkää. Itse pidän eniten näistä kahdesta vanhemmasta teoksesta.

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!