Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Joutavuuksien jumala (The God of Small Things),
Arundhati Roy. Otava 2001 (ensimmäisen kerran ilm. 1997).
suom. Hanna Tarkka. 384 s. Seven-pokkarit.


Oikeastaan on hyvin helppoa särkeä tarina. Katkaista ajatusten ketju. Pilata unelman palanen, jota pidellään hellävaroen kuin posliiniesinettä. 
Antaa tarinan olla, mennä siihen mukaan, kuten Velutha teki, on paljon vaikeampaa.

Arundhati Royn klassikkomaineen saanut teos Joutavuuksien jumala (Otava 2001/ 1997) soi intialaisperheen elämän traagisesta sävelmästä. Sitä kerrotaan pääasiassa kaksosten, Rahelin ja Esthan, näkökulmista. Jo teoksen alku havisee surumielisyyttä, kun 31-vuotias Rahel palaa kotiinsa, ilottomuutta huokaavaan Ayemenemin taloon. Rahel palauttaa mieleensä Esthan ja joukon kipeitä muistoja. Lukijalle annetaan palasia menneisyyden tapahtumista jo ensi sivuilta lähtien, ja niihin palataan takautuvasti. Ajassa seilataan ikään kuin siksakkia, tapahtumista toiseen ja takaisin ja välillä nykyisyyteen, mikä vaatii lukijalta tarkkana oloa. Kaksosten lapsuus on täynnä sekä hyviä että huonoja muistoja, jotka kuitenkin ovat vain pelkkiä joutavuuksia sen raskaimman tragedian rinnalla, johon kannen vesi liittyy. Lumpeiden rihmastot ja joen virta ovat riuhtaisseet pohjamutiin perheen tulevaisuuden. Roy avaa syy-seuraussuhteita vähitellen ja lopulta surullinen sinfonia soi täydellä voimalla. Ketä ihmisellä on oikeus rakastaa ja kuinka paljon? 

Joutavuuksien jumala on monille rakas teos ja muistan erään opiskelututtavani kertoneen, miten kirja herätti hänessä voimakkaan halun matkustaa Intiaan. Odotin, että teos herättäisi myös minussa innokkuuden tunteita, mutta valitettavasti oma lukukokemukseni oli varsin tahmea. Välillä olin jo niin epätoivoinen, että minun oli pakko kurkistaa muiden arvioista, olisiko kellään ollut samankaltaisia lukutuntemuksia. Henkäisin helpotuksesta, kun luin myös Jennillä olleen kirjan suhteen kangertelevaa etenemistä. Sain kuitenkin puhtia lukea Royn teoksen loppuun, sillä Jennin tekstin kommenteissa moni houkutteli jatkamaan sen varjolla, että viimeiset sivut palkitsisivat lukijansa. Kenties väljähtänyt lukuintoni teoksen suhteen ja etäiseksi jäänyt tunne henkilöitä kohtaan kuitenkin vaikutti sen verran, etteivät ne kehutut viimeiset sivutkaan enää pelastaneet lukukokemusta. 

Ei teos minua silti ihan kylmäksi jättänyt. Roy kuvaa riipaisevasti sitä, miten aikuisten teot voivat vaikuttaa lapsiin läpi näiden elämän. Rahel ja Estha käyvät aikuisena uudelleen läpi tapahtumia, joita he eivät lapsena ole kyenneet ymmärtämään. Joutavuuksien jumalan parasta antia on Royn omalaatuinen, heleän kaunis kieli. Vaikka en ole lukenut alkuperäisteosta, huomaa, että suomentaja Hanna Tarkka on tehnyt äärimmäisen hienoa työtä. Jo kirjan ensimmäinen sivu on kuin värikäs maalaus Intian luonnosta. Roy kiinnittää paljon huomiota ympäristöön, ihmisiin ja pienimpiinkin yksityiskohtiin: se ääni kun aurinko rypistää pyykin kuivaksi, punaiset muurahaiset keltaisilla kivillä, vihreä helle ja sininen ristipistoiltapäivä. Kieli on täynnä räiskyviä värejä ja äänien kahinaa. Koska tarinaa kerrotaan pääosin lasten silmin, Roy tuo kerrontaan hulvatonta rytmiä sanaleikeillä, lasten lyhyillä rallatuksilla ja hyräilyllä. Di-dum, di-dum.

Nopeasti, pikapikaa
levätä ei saa
ennen kuin on nopeakin
nopeampi tuota pikaa.

Arundhati Roy on ensimmäinen intialainen Booker-palkittu. Joutavuuksien jumala ei aikanaan saanut kuitenkaan pelkästään positiivista palautetta vaan myös niinkin voimakasta paheksuntaa, että kirjailija nostettiin oikeuteen. Teosta pidettiin moraalisesti arveluttavana ja Keralan vasemmistolaiset suutahtivat koomisesta kuvauksesta, jolla heihin teoksessa suhtaudutaan. 

Joutavuuksien jumala ei ole helppo teos vaan vaatii kärsivällisyyttä. Itselleni voimakkain elämys tällä kertaa oli kieli mutta muuten lukuelämys jäi utuisen harmaaksi. Ihan kuin olisin räpistellyt läpi teoksen ja yrittänyt saada itseni pitämään siitä. Teos sopii erityisesti niille, jotka kaipaavat haastetta lukemiseen ja jotka ovat kiinnostuneita Intiasta ja pitävät kauniista kielestä, joka kuljettaa lukijan nojatuolimatkalle. 

Royn teos on keikkunut tbr-listallani, jolta olen nyt lukenut 34 teosta (satanen on tuolla jossain horisontissa). Joutavuuksien jumalasta löytyy kattava arvio myös Kiiltomadosta. Lisäksi teoksesta on kirjoittanut ainakin marjis.






Kommentit

  1. Kuulun juuri heihin, joille tämä kirja oli elämys. Minun piti suorastaan pidätellä itseäni, etten olisi pilannut kirjaa ahmimalla. Kohtalonomaisuus teki tästä hienon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi, että itseeni kirja ei kolahtanut niin kuin olisin toivonut. Hienoa kuitenkin kuulla, että sinuun teos osui. :)

      Poista
  2. Minulle tämä oli haastava mutta lopussa palkitseva kokemus.

    Royn kieli vaati keskittymistä kaikessa kauneudessaan, ja kirja tuntui välillä kovin raskaslukuiselta. Toisaalta kirja oli todella mielenkiintoinen aiheiltaan ja loppua kohti pääsin myös sisälle kirjan maailmaan ja tunnelmaan. Pidin siis, mutta pystyn myös samaistumaan sinun lukukokemukseesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin toivoin lopun palkitsevuutta, mutta tällä kertaa sekään ei auttanut. Harmi!

      Totta, hivenen raskas teos on kielensä puolesta ja ainakaan itse en pystynyt lukemaan teosta kovin paljoa kerralla. En taida olla aiemmin lukenutkaa intialaiskirjailijoiden tuotantoa, joten tämä oli siinä mielessä hyvä kokemus ja askel Intiaan. :)

      Poista
  3. Tätä kirjaa eräs kirjastonhoitajaystäväni on minulle hyvin painokkaasti suositellut. Aion tämän ehdottomasti lukea jossain vaiheessa, mutta on hyvä tietää, että tälle pitää varata riittävästi aikaa ja rauhaa. Haastavat kirjat ovat oikeissa lukuolosuhteissa usein hurjan palkitsevia. Harmillista, ettet tainnut saada tältä ihan sitä mitä kaipasit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä teos tosiaan vaatii lukijalta aikaa. Toivottavasti teos on enemmän sinun makuusi sitten, kun sen aikanaan luet. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!