sunnuntai 24. elokuuta 2014

Sisko Istanmäki: Yöntähti

Yöntähti, Sisko Istanmäki.
Tammi 2008. 205 s.
Kansi: Laura Lyytinen. 


Norma oli antanut heille täsmällisen aikataulun, sillä hänellä oli ollut mielessään kuva: hän seisoo kuistilla ryhdikkäänä silkkipuserossaan, porraspielessä palaa ulkotuli ja luokkatoverit nousevat yksi toisensa jälkeen taksiautosta kättelemään häntä. Tervetuloa Rauhamäkeen, hän oli ajatellut sanovansa. Ja kuvitellut tuntevansa jotain suurta, niin kuin kohtalon käsiinsä ottanut tuntee.

Sisko Istanmäen kuudes ja viimeisin teos Yöntähti (Tammi 2008) kuvaa viiden vanhuksen yhteiseloa. Teoksen alussa vanhat luokkatoverit kokoontuvat luokkakokoukseen, jossa Norma kertoo ostaneensa ja kunnostaneensa heidän vanhan koulurakennuksensa, jota hän nimittää houkuttelevasti Rauhamäeksi. Johtajan otteet omaava Norma kutsuu kaikki muuttamaan saman katon alle, elämään sopuisaa yhteiselämää ja muistelemaan menneitä. Lopulta Rauhamäkeen muuttavat kirjoittamisesta elonnon hankkinut Kielo, taitelija Helmi ja pappi Herbert. Yhteiselo ei kuitenkaan suju yhtä ruusuisesti, kuin Norma on haaveillut. Kitkaa synnyttää etenkin taloustöitä varten palkattu Nelli, jonka kitkerät sanat sytyttävät riitoja. Lisäksi Nelliä itseään loukkaa, ettei Herbert muista kipeää nuoruudenmuistoa, joka on seurannut Nelliä aina. Kieloa sen sijaan tuohduttaa erityisesti Nellin rakas kissa, Yöntähti, jolta hänen on suojeltava omaa lemmikkilintuaan, Tipiä. Vaikka vanhusten yhteiselo ei aina ota sujuakseen ja Rauhamäki on kaukana rauhaisasta elosta, on myös lämpimiä hetkiä, jolloin nauru kaikuu pitkin vanhoja luokkahuoneita. Eräs jouluyö muuttaa kuitenkin kaikkien elämänsuunnan. 

Istanmäki ei hio vanhuuden teräviä kulmia vaan antaa vanhusten olla niin kuin ovat: välillä on hyviä päiviä, toisena saattaa kiukuttaa niin, että haluaa lukittautua omaan huoneeseen. Silti ote henkilöihin on pohjimmiltaan lempeä ja ymmärtäväinen. Samaa huumoria, ironista pilkettä silmäkulmassa, kuin Liian paksu perhoseksi -teoksen henkilöissä, on myös Yöntähden vanhuksissa. Etenkin satuja kirjoitteleva Kielo sai naurukuplat pomppimaan aina, kun hän yritti olla kuin taskussa ei rapisisi uusi satu, jota hän haluaisi muiden hoksaavan pyytää luettavaksi. Kielon sadut, joissa on usein ripaus fantasiaa, katkaisevat välillä vanhusten arjen kuvauksen. Peikot, riihen tonttu, taivaassa odottava lämmin sauna saavat kuulijat hetkeksi unohtamaan toisensa ja omat mustelman kellertävät muistonsa, joita ei ole muille sanottu ääneen. Vaikka satujen hahmot ja tapahtumat saattavat aiheuttaa jälkeen päin riitoja, saa niistä kukin myös ajateltavaa ja iloakin. Kielon avulla teoksessa pyöritellään myös kirjailijan työtä ja tyhjää paperia: mitä tehdä, kun luovuuden parasta ennen -päiväys tulee vastaan? 

- Ei pitäisi mennä sanomaan niin sanotulle kirjailijalle, kuinkas on tekstien laita, mitä mielenkiintoista on tekeillä. Siinä päästää tulpan sellaisen pullon suulta, ettei arvaakaan. Kirjailijat, mä sanon kirjailijat, vaikka en tiedä, onko tuo tuossa lintu vai kala, on sellaista sakkia. Mielenkiintoista, siinä se on sana, jota ei sen porukan kuullen pidä ollenkaan sanoa. Kohta tulee sanoja kuin lampaan peräpäästä papanoita. 

Istanmäen tekstistä välittyy lämpöä ja viisautta. Yöntähti saa lukijan pohtimaan vanhuutta ja sen vähemmän mukavia puolia, peittelemättä. Miten hyväksyä itsensä osaksi vanhainkodin joukkoa, vaikka olisi itse vielä ihan hyvässä kunnossa? Miten hyväksyä se, että jonain päivänä ideat loppuvat, kynä taikka sivellin ei pysy kädessä? Miten hyväksyä vanhainkoti viimeisenä paikkana asua ja se ikävä maisema, jota joutuu ikkunastaan katsomaan? Silloin voi todeta käsi sydämellä, kuten eräskin teoksen vanhainkodin asukki: Vanhuus on perseestä. Siitä perimmäisestä perseestä. 

Istanmäellä on taito kirjoittaa osuvasti: vain muutama sana onnistuu nivomaan itseensä sekä pilkahduksen hymynkaarretta että vakavuutta. Vaikka Yöntähti-teos oli samaan aikaan humoristista ja vakavaa luettavaa, etenin sen kanssa hitaasti, vaikka sivuja onkin vain reilut parisataa. Samoin näyttäisi käyneen Sallalle ja Kristalle. Jossain vaiheessa Rauhanmäki, asukkien jatkuvat kiukkupuuskat ja Kielon sadut alkoivat tökkiä, mutta teoksen loppupuolella sain lukuintoani takaisin. Jotakin olisin kaivannut mutta en oikein tiedä mitä. Ehkä jotkin käänteet jäivät turhan irrallisiksi palasiksi, jotka eivät tarrautuneet tarpeeksi hyvin kokonaisuuteen. Teos kannattaa valita luettavaksi, jos haluaa lukea erilaisen kuvauksen vanhuudesta. 

Lopuksi pakko kehua kirjan kansia, jotka kiinnittivät viime vuonna huomioni Helsingin kirjamessujen myyntipöydällä. Taisi jopa olla niin, että ostopäätös syntyi pelkkien kansien ansiosta. Hennon vihertävä kukkakuvio tuo mieleen mummolan, eikö vain? 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!