torstai 4. syyskuuta 2014

Jenni Linturi: Malmi, 1917

Malmi, 1917. Jenni Linturi.
Teos 2013. 206 s.
Graafinen suunnittelu: Tuomo Parikka.


- Nyt se meni pilalle, Into kuiskasi.
- Mikä? Lettu kysyi.
- Elämä.

Kirjan nimi sen jo kertoo: eletään vuotta 1917 Malmilla, Helsingin kainalossa. Tuolloin Malmi on ollut oma pieni maalaiskuntansa, sillä Helsinkiin se on liitetty myöhemmin vuonna 1946. Linturi täräyttää lukijan suoraan sinne, missä pelko ei kysele, saako astua sisään ja missä kiihkeästi isketty pianon sävel on viimeinen. Suomea myllertävät suurlakon ajat: suomen- ja ruotsinkielisten työttömäksi jääneiden ja tilallisten välit kipinöivät. Suomenkielisestä apulaisnimismiehestä toivotaan välejä rauhoittavaa tekijää, mutta kansalaissotaa enteilevän katkun voi jokainen jo haistaa. Apulaisnimismiehen, Raitis Puolakan, pojat, Oiva, Antero ja Into, tutustuvat ruotsinkielisen tilallisen Karl Karlqvistin tyttäriin Ingeborgiin ja Elisabethiin, tuttavallisesti Lettuun. Yhteiskunnallisen kuohunnan ohessa Linturi kuvaa myös nuorten omia suhdekiemuroita ja sitä, miten lähestyvä sota kuhunkin vaikuttaa.

Kiistämättä kaikista kiinnostavin henkilö on Letun isosisko Ingeborg, joka toivoo itselleen näyttelijän uraa teatterissa. Itsevarma ja sanavalmis tyttö tahtoo rakentaa itse oman kohtalonsa ja alkaa muilta salassa toimia Apollossa kukkaistyttönä. Lettu sen sijaan on hiljainen ja ujompi, sellainen, jonka Ingeborg pelkää jäävän ikuisiksi ajoiksi yksin. Oivan ja Anteron perässä myös Lettu liittyy suojeluskuntaan. Kenties mukana on myös rakkauden kaipuu, sillä tyttö on ihastunut Oivaan. Aseiden paukkuessa jyskyy myös nuorten elämässä: kolmiodraamalta ei voida välttyä, kun Oiva rakastuukin Ingeborgiin, jolta vastakaikua ei niin vain kerjätä. Malmi, 1917 on kudelma paitsi rakkautta ja siitä aiheutuvasta kitkasta myös muun muassa nuorten omista valinnoista ja väleistä omaan isäänsä sekä sisarusten suhteista.

Malmi, 1917 on sujuvalukuinen teos, jonka tarinaan sujahdin itse helposti. Jokaisessa henkilössä on jotain kiinnostavaa ja etenkin Ingeborg ja paheellinen teatterimaailma näyttäytyvät houkuttelevina. Siitä olisin lukenut mielelläni paljon enemmänkin. Linturin teoksessa paljous kääntyy itseään vastaan: sivumäärään nähden moni ihmiskohtalo jää haaleaksi. Joidenkin käänteiden kliseemäisyydestä en oikein pitänyt, esimerkiksi ensikerrasta raskaaksi tulo ja lisäksi teko, johon Lettu päätyy, kun poika rakastuukin isosiskoon oli helposti odotettavissa. Loppu oli mielestäni jotenkin hätiköity ja sellainen, jolloin huulten välistä kuuluu huokaisu: höh. Tietenkin Ingeborgin henkilökuvaan haluttiin jotain traagisuutta, mutta loppu hajottaa kaiken sen upean, ainutlaatuisen, joka on aiemmin luotu. Olisin toivonut jotain muuta, jotain erikoisempaa tavanomaisen sijaan. Entä jos tarinasta olisikin jättänyt jotain pois ja keskittynyt vain muutaman, kiinnostavimman henkilön kuvaamiseen?  Tai yksinkertaisesti vain lisännyt sivuja, vienyt lukijaa näin vielä syvemmälle? Kuitenkin alkavaa sotaa kuvataan onnistuneesti eikä sitä kaunistella vaan Linturi tuo lukijan eteen kaikki karmeudet. 

Kun luin Linturin esikoisen Isänmaan tähden (Teos 2011), vierastin kirjailijan lyhyitä, jämäköitä virkkeitä. Jokin niissä ei silloin solahtanut suuhun. Nyt huomasin kuitenkin suuresti nauttivani Linturin kynänjäljestä, joka on samalla vähäeleistä mutta maalailevaa, mietelausemaista. Linturin teksti iskee usein tiettyä poljentoa, joka toistuu esimerkiksi silloin, kun hän keskittyy kuvaamaan vaikkapa sitä, mitä ihminen tekee tai ympäristöä: Pakkanen huurrutti pelloille valkoista kuuraa, muutama arka hiutale. Kaikki oli hiljaista, linnut, luonto. Korot lipsuivat ojanpientareen jäätyneessä savessa. Aurinko työnsi hipisaroita iholle. Linturi onnistuu kuvaamaan kuolemaakin niin, että sodan karmeus voi näyttää hetken kiiltokuvamaisen herkältä ja kauniilta: Jos vain, pistoolin terävä vihellys, pamahdus. Nuorukainen otti askeleen eteenpäin, kaatui taaksepäin. Silmät särkivät kyyneleen. Jos vain, miten turha toivomus, ei ihmisten kohtaloita niin helposti sidottu toisiinsa. Kielessä on ilmavuutta, omaperäisyyttä ja siitä välittyy jonkinlaista rauhaa, minkä ansiosta tekstiä ei halua juosta läpi vaan pysähtyä hetkeksi, lukea nautiskellen. Mieleenpainuneita kielen väriläiskiä ovat esimerkiksi seuravaat: Kiellot valuivat Anteron selästä kuin piimäjuusto hollolalaisesta pitoleivästä ja Horisontissa taivas kuolasi verta ja illan värejä. 

Malmi, 1917 on teos, jolle kannattaa antaa mahdollisuus etenkin, jos Suomen historia ja kansalaissota kiinnostavat. Lisäksi eritoten Ingeborg ja hänen teatterihaaveet tuovat kiinnostavan lisän tuon ajan naisten elämän kuvaukseen. Teos sopii myös lukijoille, joille ihmissuhteet ja niiden kiemurat ovat mieluista luettavaa.

Linturin teoksen ovat lukeneet ja siitä kirjoittaneet muun muassa Jane (jossa teos herätti paljon ajatuksia), Morre (joka myös jäi kylmäksi lopun suhteen), Mari A (joka kaipasi hyvien perusosien lihotusta), Omppu (joka myös ihastui Linturin lähes aforistisiin lauseisiin) ja jaana (jolle teoksesta jäi lopuksi positiivinen kuva). Osallistun Linturin teoksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen, johon olen nyt lukenut viisi teosta.


4 kommenttia:

  1. Minä en oikein pääse eroon ajatuksesta, että tässä teoksessa on jonkinlainen keinotekoisen maku. Kuten sanoit, aineksia on liikaa. Vähemmän olisi enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isänmaan tähden veti nyt pidemmän korren. Malmissa olisi paljon kiinnostavia aineksia, jotka jäivät leijumaan tuonne jonnekin. Harmi.

      Poista
  2. Tämä aikakausi kiinnostaa minua paljon, eli kylläpä taas esittelit kirjan, jolle pitäisi löytyä aikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on samankaltaiset mieltymykset, sillä myös minusta aikakausi on todella kiintoisa ja siitä voi lukea vaikka kuinka paljon kyllästymättä. Harmi, että Linturin teos ei tällä kertaa osunut omalla kohdallani nappiin.

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!