Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja.

Taisteluni. Ensimmäinen kirja. (Min Kamp. Første bok.)
Karl Ove Knausgård. Like 2011 (alk. 2009).
suom. Katriina Huttunen. 489 s. 


Kuka piittasi politiikasta silloin kun sisin roihusi?
Kuka piittasi politiikasta silloin kun elämän halu poltteli?
Kaiken elämän halu?
En ainakaan minä.

Kas niin, nyt minäkin olen ottanut ensiaskeleeni Taisteluuni. Norjalainen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisella Taisteluni-sarjalla on vankka fanikuntansa, ja sen toinen osa pääsi 50 parhaan kirjan joukkoon Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen laatimassa teoksessa Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain 2014). Taisteluni-sarjan neljäs on ilmestynyt suomeksi hiljattain ja kaksi on vielä tulossa. Ei voi kuin ihmetellä, miten Knausgårdilla riittää elämästään kirjoitettavaa niin monen osan verran -eihän mies ole vielä 46 vuottakaan. Pohjoismaissa sarja on kohahduttanut ja ollut ehdokkaana kahdesti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Taisteluni-sarjan ensimmäisessä kirjassa Knausgård kirjoittaa nuoruudestaan sekä aikuisuuden niistä hetkistä, kun vaimo odottaa heidän esikoistaan ja ensimmäisistä päivistä isän kuoleman jälkeen. Knausgård pureutuu vaikeaan isäsuhteeseensa ja käy läpi hetkiä, jotka hiljalleen vievät isää kohti alkoholisoitumista ja kuolemaa. Hän tarkkailee myös suhtautumistaan veljeensä Yngveen, jonka välit isään ovat nuoruudesta lähtien olleet vielä vielä tulehtuneemmat kuin Knausgårdin.

Minun matkani ensimmäinen osan kanssa oli alusta lähtien tahmeaa ja teoksesta muotui elokuinen projekti, oma taisteluni. Sinnittelin, koska olen monelta kuullut, että ensimmäinen osa on takkuinen mutta toinen osa on huikea. Teoksen rakenne vaatii totuttelua ja teksti etenee kerronta ihmismielen liikkeiden mukaan, pohdiskellen. Siksi kirjaa kannatti lukea vain, kun olo oli tarkkaavainen, sillä Knausgård saattaa miettiä pitkiäkin pätkiä vaikkapa taiteen merkitystä. Silloin saatoin helposti antaa silmien loikkia nopeammin rivejä eteenpäin, jotta pääsisi äkkiä lukemaan jotain edes hieman kiinnostavampaa. Niinä hetkinä, kun kaipasin juonivetoisempaa luettavaa, valkkasin mielelläni pinkasta muuta. Jokin ihmeellinen taito miehellä kuitenkin on saada tavallisesta puuhastelusta kiinnostavaa, sillä loppupuolen yksityiskohtaiset, pitkät jaarittelut isoäidin asunnon siivoamisesta pulloista, ruumiin eritteistä, haisevista vaatteista ja liasta jaksoivat koukuttaa. Voi hyvänen aika, välillä jopa huomasin toivovani, että veljekset palaisivat pian taas siivoamaan. Kun Knausgård hinkkaa kylppärin lattiaa uudelleen ja uudelleen, kaataa mustan pesuveden viemäriin ja katsoo monen tunnin raatamisen jälkeen työn tulosta, tuli tunne kuin itsekin olisi ollut rätti kädessä koko päivän. Että nyt voi heittäytyä tuolille, juoda kahvikupposen, tehdä lämpimän aterian ja katsoa iltauutiset ennen sänkyyn kaatumista. Nukkua levollisena. 

Knausgård räväyttää kaiken, ihan kaiken, elämästään lukijalle: läheisensä, itsensä, omat ajatuksensa. Tunnelma on läpi teoksen synkän harmaa ja teksti tiivistä. Vaikka teos on omaelämäkerrallinen, luin sitä kuin romaania. Välillä saatoin jopa unohtaa, että asiat ovat oikeasti tapahtuneet kirjoittajalle. Se, miten paljon tapahtumissa on totta ja minkä verran omia muistojen uudelleen värittämistä, ei mietityttänyt juurikaan. Lukeminen oli sujuvinta, kun Knausgård kertoo nuoruudestaan: ensimmäisestä tyttöystävästään, haasteista koulussa ja keplotteluista saada salakuljetettua alkoholia uuden vuoden bileisiin. Myös teoksen loppupuoli, jossa mies keskittyy aikaan juuri isän kuoleman jälkeen olivat kiintoisaa ja koskettavaa luettavaa. Teoksen viimeiset sanat olivat erityisen kauniit ja jotenkin levolliset, sellaiset, jotka rauhoittavat sinne tänne sinkoilevan ihmismielen.

Ensimmäinen kirja Taisteluni-sarjasta aiheutti ristiriitaisen olon. Silloin, kun tuntuu, että kaikki muut pitävät jostakin kirjasta ja itse ei lämpene, tulee outo olo. Kumpuaako vastenmielisyyteni kirjan sisällön herättämistä tunteista vai harmista, kun ei itse ymmärrä teoksen mahtavuutta vai kenties vastarannankiiskin kuohunnasta: tykätkööt muut, minä en halua? Ehkä mieli muuttuu myöhemmin sitten joskus, kun suostun tarttumaan toiseen osaan. Ehkä. Lupaukseni aion jonain päivänä kuitenkin lunastaa, mutta jos en vieläkään ymmärrä ja tartu toiseenkaan osaan innolla, annan olla. 

Paljon enemmän positiivisempaa luettavaa löytyy muun muassa KatriltaHannaltaKatjalta ja jaanalta






Kommentit

  1. Tämä ykkösosa oli kokemuksena koukuttavaa tilitystä mutta minultakin jäi se hienous tavoittamatta. Onhan kirja toki todella rehellinen mutta lopulta siitä ei jäänyt hirveästi käteen. Pitkähkön tauon jälkeen löysin vastikään itseni lukemasta kakkososaa. Jälleen samaa koukuttavaa jaaritusta. Mutta silti luen ihan hyvällä halulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä toivon, että tavoittaisin toisen osan kanssa sitten aikanaan tuon, että sitä lukisi hyvällä halulla. Sillä nyt kirjaan tarttuminen oli ajoittain hyvinkin vastenmielistä ja ellen niin vakaasti haluaisi lukea toista osaa ja yrittää ymmärtää kaikkea Knasun teosten saamaa hehkutusta, olisin aika varmasti jättänyt kesken. Loppupuoli teoksesta rullasi paremmin ja pidin kovasti viimeisistä sanoista.

      Poista
  2. Minä olen pitänyt Knausgårdin sarjasta ihan hurjasti. Olen samaa mieltä siitä, että kirjassa (kirjoissa) on jotain vaivaannuttavaa, Knasu tulee ehkä liiankin liki ja on aika erikoistakin lukea tällaista tilittävää autofiktiota, vaikka onhan sellaista julkaistu aiemminkin. Silti kokonaisuus vangitsee ja Knausgårdin paljas ja tarkka kerronta koukuttaa, samalla samalla kertaa levottomaksi ja kuitenkin rauhalliseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huimaa ajatella, millaisen röykytyksen Knasun läheiset ovat kirjan ja kirjojen ilmestymisen jälkeen kokeneet. Hän tuo niin kaiken lukijalle esiin, häpeilemättä. Tuopa Knasussa juuri onkin: vaikka hän jaarittelee (ja sai minut ajoittain lähes raivoamisen partaalle) ja kertoo rankoistakin asioista, on olo lukiessa levollinen. Etenkin lopussa hän kuin heilauttaa peiton sängylle, rypyttömänä niin, että lukijassa on rauha. Siitä huolimatta minulla kyllä vierähtää tovi ennen kuin pystyn tarttumaan seuraavaan. :D

      Poista
  3. Taisteluni kaksi ensimmäistä osaa on odotellut vuoden hyllyssä, en vain ole saanut tartuttua Knausgårdiin..

    Hienosti kirjoitat tästä, mielenkiinto heräsi taas :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta, ja mukava kuulla, että kiinnostuksesi heräsi uudelleen! :) Minulla taitaa vierähtää tovi ennen kuin tartun toiseen osaan, mutta vielä en kuitenkaan aio antaa Knasulle periksi. ;)

      Poista
  4. Minäkin osittain inhosin, mutta lopulta pidin kirjasta. Ei ole helppo kirja tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ei. Oletko lukenut toisen osan tai useampia? Itse aion vielä kaikesta huolimatta tarttua kakkoseen -sitten joku päivä.

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!