perjantai 24. lokakuuta 2014

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri

Vaaleanpunainen meri, Marisha Rasi-Koskinen.
Wsoy 2014. 197 s.
Kansi: Jussi Karjalainen.
Arvostelukappale.


Salla tuijottaa veteen. Puut ovat siellä, odottamassa, pitkät ja kapeat oksasormet, yhtä aikaa pahat ja hyvät. Ja äkkiä hän ei tiedä mitä he ovat tekemässä. Miksi tulivat. Mitä luulivat löytävänsä. On kuin olisi herännyt kummallisesta unesta.
(Katkelma novellista Satu äidistä)

Silmäkulmaa raastavia kyyneliä, sydämessä ikuinen ikävä, ilo lakastunut kuin maahan pudonnut kukan terälehti. Näihin tunnelmiin verhoutuu yhden suosikkikirjailijani, Marisha Rasi-Koskisen, kolmas teos Vaaleanpunainen meri (Wsoy 2014). Tummanpuhuvat kannet sulkevat sisäänsä seitsemän novellia, joista ihan kuin kylmä syystuuli olisi puhaltanut pois värit ja ilon. 

Ensimmäinen novelli, Satu äidistä, on minulle parhaimmistoa ja ravisteli niin kovasti, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Kertoja on pieni tyttö, jonka perheen elämä on haaksirikossa. Rasi-Koskinen antaa tarinan liikkua lapsen mielen mukaan ja niin, että käänne tulee taidokkaan yllättäen. Kuten useassa muussakin novellissa, lukija luulee tietävänsä mutta sitten kaikki onkin toisin. Sovitusta lukiessa aistii vahvasti äänet ja liikkeet: kirkuvan auton moottorin, rekka-autojen vihaiset tööttäykset, sumuna ohi vilistävät maisemat, äkilliset kaarrot. Kurkusta nousee huuto, mutta eihän se auta, on vain luettava sydän sykkyrällä eteenpäin. Eikä sydän lopeta väpättämistä Viimeisessäkään, joka toi vahvasti mieleeni Cormac McCarthyn Tien. Rasi-Koskisen novellissakin on vanhempi ja lapsi, harvoja eloonjääneitä maailmassa. Tässäkin vanhempi yrittää hankkia ruokaa ja varoa paljastamatta itseään muille. Toisessa maailmassa poika kohtaa menneen, kun hän palaa ränsistyneelle kotitilalleen. Nimikkonovelli kertoo isästä, joka ei saa enää tavata tytärtään. Myös Isänpäivässä on biologinen isä jäänyt menneeseen, mutta näkökulma on uusioperheen pojan, joka kaipaa biologisen isänsä luo. Viimeinen novelli, Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa, on mielestäni kaikista erilaisin ja omaperäisin. Sen lopussa aistii ripauksen maagista realismia. Tämä novelli ei mielestäni ole ihan niin synkkä kuin aiemmat, koska siitä voi mielestäni aistia hieman huumoria. Itse suhtauduin novelliin siksikin hilpeämmällä mielellä, koska isälläni on mehiläisiä enkä näin ollen voinut olla hykertelemättä, kun löysin novellin tapahtumista joitain pieniä yhtäläisyyksiä omiinkin kokemuksiini.  

Vaaleanpunainen meri on kokonaisuutena mieleenpainuva. Se on viiltäviä paloja etenkin isien ja lasten elämästä. Rasi-Koskisen kynänjälki ei ole perinteistä HB-kynän jälkeä vaan sitä vahvinta, tummalla B-vahvuudella kirjoitettua. Olen jo esikoisteoksesta, Katariina (Avain 2011), asti ihaillut Rasi-Koskisen kielenkäyttöä, joka on hioutunut entisestään Valheissa (Wsoy 2013) ja tämän vuoden julkaisussa. Kieleltään Vaaleanpunainen meri on minusta vahvempi kuin edeltäjät ja minulle mieluisin. Kieltä on sujuvaa lukea eikä tekstissä maistu liiallinen kikkailu eikä siinä ole koukeroita, joihin kompastua. Kuten aiemmissa teoksissa, myös Vaaleanpunaisen meren kielessä aistii tietynlaisen mystisyyden hehkun. Tällä kertaa minulle vahvimpana mieleen kokoelmasta jäi kuitenkin sen lohduton tunnelma. En tiedä, kannattaako tämä novellikokoelma valita luettavaksi pahimman syysmasennuksen velloessa mieltä, sillä piristysruisketta teokselta ei kannata odottaa. Ehkä kaikkein raastavinta novelleissa on niiden lopetukset, sillä vielä viimeisten sanojen jälkeenkään ei voi olla varma, onko kaikki hyvin. Ja jos on, kestääkö se? Synkkyydestä huolimatta pidin novellikokoelmasta todella paljon ja suosittelen sitä luettavaksi myös novellikammoisille. 

Kun elämä paukauttaa nyrkillä vatsaan ja lyö keuhkoista ilmat pihalle, jokainen yrittää haukkoa happea. Niin yrittävät ihmiset Vaaleanpunaisessa meressäkin.

Marisha Rasi-Koskisen teoksesta on kirjoittanut ihan vasta myös Katri. Arvion on laatinut myös Katariina




8 kommenttia:

  1. Kirjoiti tästä todella hyvin. En voi kuin nyökytellä. Minua novellikammoisena teos ehkä hitusen tökki, mutta onneksi vain hitusen. Synkät sävyt kyllä veivät pohjalle, mutta onneksi kirja on niin hyvä, että siitä huolimatta sen luki mielellään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rasi-Koskinen vaikuttaisi olevan meille molemmille hyvin mieluinen kirjailija. :) Ihanaa, että Suomessa on niin paljon upeita kirjailijoita! Olen muutenkin onnistunut lukemaan tänä vuonna jo monta hienoa novellikokoelmaa, mikä on ilahduttavaa. Vaikka teos oli sävyiltään tumma, tuli minulle silti olo, että olisin voinut lukea sen uudelleenkin -en tosin ihan heti mutta sitten joskus.

      Poista
  2. Tämä on lukulistalla :) Ja oikeasti vau mikä kuva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, Anni, sinua odottaa hieno lukukokemus! Ja kiitos. Jouduin ottamaan aika nopeasti jonkinlaisen kuvan, kun jätin teoksen äidille luettavaksi, mutta sain muokkailtua kuvasta kokoelman tunnelmaan sopivamman. :)

      Poista
  3. Kiinnostuin tästä nyt kovasti, eritoten siksi että kerroit Rasi-Koskisen välttävän kikkailua ja koukerointia. Sellainen teksti iskee minuun parhaiten juuri nyt. Kiitos! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä teoksessa kielen koukeroita on tosiaan mielestäni vähemmän kuin aiemmissa ja kieltä on muutenkin sujuvampi lukea, vaikka se upeaa on aiemmissakin ollut. Toivottavasti tartut Rasi-Koskiseen ja pidät. :-)

      Poista
  4. Voi miten houkuttelevasti sinä kirjoitit tästä! Ja upea kuva tosiaan! Minunkin pitäisi tutustua Rasi-Koskisen kirjoihin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Villis! Oi, suosittelen lämpimästi! Rasi-Koskinen on vahva kirjailija, yksi suosikeistani. :-)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!