tiistai 30. joulukuuta 2014

Suzanne Collins: Matkijanärhi

Matkijanärhi (Mockingjay), Suzanne Collins.
Wsoy 2010 (englanniksi 2010).
suom. Helene Bützow. Bon-pokkarit. 362 s.
Kansi: Tim O'Brien. Nälkäpeli-trilogian 3. osa.


Peilipöydälle jätetty lumivalkoinen ruusu on henkilökohtainen viesti minulle. Se kertoo keskeneräisistä asioista. Se kuiskaa: Minä löydän sinut. Minä saan sinut käsiini. Tarkkailen sinua ehkä tälläkin hetkellä.

Luin Nälkäpeli-trilogian aiemmat osat jo vuonna 2012 (linkki 1. osaan ja 2. osaan), mutta Matkijanärheen tartuin vasta nyt, koska tahdoin lukea teoksen ennen elokuvaversion katsomista (edelleen katsomatta). Ennakko-odotukseni päätösosaa kohtaan olivat hieman nihkeät, koska ystäväni oli kokenut teoksen heikoimpana trilogian osista. Lisäksi olin jo pari vuotta sitten aloittanut Matkijanärheä, mutta jättänyt sen jo alkuvaiheessa kesken, koska se ei silloin tempaissut heti mukaansa. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt sinnikkäästi jatkaa, koska nyt aikaa oli kulunut sen verran, että olin jo unohtanut teoksen muutamia merkittäviä henkilöitä. Niinpä lukeminen oli kangertelevaa eikä teoksen alku tuntunut toisellakaan kerralla sen vetävämmältä.  

Matkijanärhi jakautuu kolmeen osaan: Tuhka, Hyökkäys ja Salamurhaaja. Katnissilla on ollut mukana molemmissä Nälkäpeleissä onnenamuletti, matkijanärhi. Nyt hän itse pukeutuu asuun, joka on tarkoitettu matkijanärhelle, ihmisten pelastajalle, onnen tuojalle. Trilogian viimeisessä osassa ollaan enemmän Katnissin pään sisällä: seurataan varttuneen tytön ajatuksia elämästä ja ympäröivästä maailmasta ylipäänsä. Sota kumisee ja niittää ihmishenkiä armotta tieltään. Maailma tuoksuu vereltä, tuhka kuristaa kurkkua ja usko huomiseen säröilee. Peli siis laajenee suljetulta areenalta nyt koko yhteiskuntaan. 

Trilogian aikana minusta ei ole tullut Nälkäpeli-fania mutta olen pitänyt Collinsin luoman dystopian lukemisesta. Ensimmäinen osa on suosikkini, kun taas toinen osa tuntui toisteiselta mutta oli loppujen lopuksi positiivinen lukukokemus. Harmillisesti viimeinen osa ei pystynyt enää samaan kuin edeltäjänsä. Katniss jäi etäiseksi eikä mielestäni uhkunut samaa palavaa ja ehtymätöntä voimaa kuin aiemmissa osissa. Nyt Katniss on jotenkin valju eikä ollenkaan sellainen matkijanärhi kuin olin odottanut. Lisäksi minua ärsytti se, miten Peeta ja Gale pyörivät edelleen yhtenä sumppuna Katnissin mielessä eikä tyttö tunnu vieläkään osaavan päätttää, kumman pojan kainalon lopulta valitsisi. Poika-parat! Lopussa rakkaus solahtaa epäilyttävän kepeästi paikoilleen, vaikka Katniss on vatvonut valintaa niin pitkään, että tämä lukija ehti menettää mielenkiintonsa. Vaikka teoksessa on ratkaisuja, joita lukija osaa ennakoida, on loppuosassa kuitenkin yllättäviäkin käänteitä. Niiden ansiosta terästäytyi ja suoristi lysähtänyttä olemusta suoremmaksi. 

Loppu oli mielestäni hätäinen mutta jättää onnellisuudessaan ilmoille kiinnostavan kysymyksen, jota myös marjis pohtii: Miten kauan onni kestää? Miten käy joskus, kaukana tulevaisuudessa, kun menneisyyden sirpaleet unohdetaan ja pahuuden siemen alkaa itää jossain kätköissä? Tulee päivä, jolloin pahuus kuohahtaa uudelleen eloon. 

Matkijanärhi jakaa mielipiteitä. Positiivinen lukukokemus se on ollut Katalle ja Raijalle. Sen sijaan Niina T:lle teos oli pettymys. Katri antaa päätösosalle kolme tähteä, mutta myöntää teoksessa olevan kritiikistä huolimatta jonkinlaista vetovoimaa. Trilogiana Nälkäpeli on kokonaisuus, joka kannattaa lukea. Se antaa paljon ajateltavaa myös aikuiselle lukijalle. 




2 kommenttia:

  1. Hassua, etten muista kirjoista enää juuri mitään! Nykyään minulle Nälkäpelit tulevat mieleen elokuvina, joita pidän kirjoja parempina vaihtoehtoina tutustua trilogiaan. No, joskus näinkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, elokuvat ovat kyllä todella hyviä ja päänäyttelijä nappivalinta. Matkijanärheä lukiessa kuvittelin kaiken jo valkokankaalle. Nyt, kun teos on viimein luettuna, pitäisi katsoa se uusin leffa. Mitä olen kuullut niin tuskin tarvitsee pettyä.

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!