tiistai 27. tammikuuta 2015

Helmi Kekkonen: Valinta

Valinta, Helmi Kekkonen. Avain 2011. 160 s.


Voin yhä kuulla Eliaksen äänen, huoneissa on yhä tutut tuoksut. Lakanoissakin, pestyissäkin, kaikkialla. Kuinka kaukaa se kaikki tulee? Kuinka kauas voi muistaa? Ja kuinka paljon voi unohtaa. Kuinka paljon on todella tapahtunut ja kuinka paljon on vain kuvia, toisten kertomaa, toisten läpi nähtyä. Muistin hitaasti upottavia kerroksia joiden alta tapahtumia on enää mahdoton erottaa. 

Kun isä äkillisesti kuolee, äiti ja nuorin tytär Aava jäävät tyhjyyttä huokaisevaan taloon. Vanhempi sisar Helena asuu lapsensa kanssa ja on kääntänyt perheelleen selän. Ilja-veli on lähtenyt jo kauan sitten, jäljellä ovat vain muistot. Äidin hartioita painavat kasaan asiat, jotka olisi pitänyt kertoa aikoja sitten mutta unohtaminen, tai sen yrittäminen, on edelleen helpompaa. Perheen naisten vuoropuhelu on usein jossittelun tykkitulta: voisit soittaa ja jutella, pitäisikö tulla. Teos päättyykin toiveeseen, olisit sinä. Olisi tehtävä valintoja, kipeitäkin.  Jossittelu on usein kaartelua, välttelyä, pakoa. Entä jos päätös satuttaa toista, entä jos itse jää onnettomaksi, entä jos muistammekin juuri sen minkä haluamme unohtaa, entä jos. 

Henkilöhahmot eivät mielestäni ole kovin erikoisia ja tuntuu, että olen heidän kaltaisistaan lueskellut muistakin teoksista. Yritin kuitenkin nuuhkia kiinnostavuutta siitä, mitä jätetään kertomatta. Ilja-veli nousee esiin vain muiden puheista sellaisena, kuin he hänet muistavat. Kotia välttelevä Helena tuntuu torjuvan myös urkkivaa lukijaa, ja olisin itse halunnut tietää hänestä enemmän. Hänen äänensä on kärkkäin mutta huokuu myös ikävää siitä, millaista perheellä voisi olla, jos... Kertojan äänen saavat useimmiten Aava ja Ruut. Suhtauduin heihin ristiriitaisesti, sillä jokin piirre etenkin Aavassa ärsytti mitä lähemmäksi edettiin loppua. 

En ole lukenut Kekkosen tuotantoa aiemmin. Viime vuonna julkaistu teos, Suojaton (Siltala), kiinnostaa ja etsinkin juuri sitä kirjastosta, mutta sen sijaan hyllystä löytyikin Kekkosen toinen julkaisu, Valinta. Lukiessani minua häiritsi suunnattomasti epäily siitä, olenko tämän teoksen joskus lukenut tai ehkä aloittanut mutta jättänyt kesken. Perheen tarina alkoi nimittäin tuntua sitä tutummalta mitä enemmän sitä luin. Toisaalta Valinta ei juoneltaan olekaan omaperäinen vaan hyvin tavanomainen, sellainen, jolta tietää, mitä odottaa. Kekkonen muokkaa tuttua tarinaa omaperäisemmäksi tunnelman ja kielen avulla. Valinta huokuu rauhaa, vaikka syvällä pinnan alla värisee, kun salaisuudet hiljalleen puskevat kohti pintaa. Valinta on kuin tyyni horisontti, joka saattaa särkyä minä hetkenä hyvänsä. 

Teoksen kieli on tarkoin aseteltua, välillä jopa liiankin. Parhaimmillaan kieli voi jättää tikun sormenpäähän, jäljen itsestään, mutta nyt särmät olivat niin hiottuja, ettei jälkiä jäänyt. Toki nautin kielen avulla luodusta vähäeleisestä tunnelmasta, joka muistuu mieleen ensimmäisenä lukukokemusta muistellessa. Paikoin kielen liian mietityt kohdat kuitenkin tuntuivat jotenkin kömpelöiltä. Esimerkiksi erään luvun lopussa Aava pohtii äidinsä kanssa käydyn vuoropuhelun jälkeen: Katsoessani ulos ikkunasta en enää näe lintua. Toivon sille lempeitä asioita. Hölmistyin lukiessani, sillä sanat maistuivat jotenkin lapsekkailta ja kummallisilta, koska edellä ei oltu mainittu mitään ulkona olevasta linnusta. Toivottavasti kieli on varmempaa ja vähemmän hiottua Suojattomassa, sillä aion sen joka tapauksessa vielä lukea. 

Valinnan kaltaisille vähäeleisille ja lyhyille kirjoille on paikkansa ja aikansa. On hetkiä, jolloin kaipaa lyhyen tuokion, sen suoman tunnelman, ei muuta. Hetken, joka on kuin keinulaudan kevyt heilautus, maahan kieppuva lumihiutale, auringon viimeinen säde.  

Lisää arvioita voi lukea, esimerkiksi seuraavista blogeista: Koko lailla kirjallisestiHiirenkorvia ja muita merkintöjäSinisen linnan kirjastoLuettua ja Järjellä ja tunteella. Arvio myös Killtomadossa.


2 kommenttia:

  1. Minä pidin tästä paljon ja Valinta on suosikkini Kekkosen tuotannossa, mutta olen samaa mieltä kielestä: Kekkonen kirjoittaa kauniisti ja hiotusti, ehkä liiankin. Mutta totta on se, mitä kirjoitit, tällaisille kirjoille on paikkansa. Minä luin Valinnan erään sateisen bussimatkan aikana ja se oli juuri oikea ajankohta tälle pienelle romaanille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskonkin, että tämä on ollut sinulle mieleen. :-) Näille tosiaan on paikkansa ja aikansa, ja aionkin jatkaa Kekkosen tuotantoon tutustumista.

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!