tiistai 14. huhtikuuta 2015

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Herran tarhurit (The Year of the Flood),
Margaret Atwood. Otava 2010 (alkukielellä 2009).
suom. Kristiina Drews. 523 s. Seven-pokkarit.

Margaret Atwoodin Herran tarhurit (Otava 2010, alkujaan 2009) oli ehdotukseni lukupiirimme luettavaksi teokseksi, sillä en ole aiemmin lukenut kirjailijalta mitään ja kyseinen teos oli jäänyt aikakauslehdestä mieleeni. Odotukseni olivat aika korkealla, sillä valtaosa silmäilemistäni arvioista oli positiivisia ja dystopiakuvaukset ovat yleensä kiinnostavia vaikkakin karmivia lukea.

Herran tarhurit alkaa vuodesta 25, kun Vedetön tulva ja pandemia vievät valtaosan hengen. Kertojina vuorottelevat iäkkäämpi Toby ja nuorempi Ren, kaksi naista, jotka kuuluvat uskonlahkoon nimeltä Herran tarhurit. Vaikka he ovatkin selviytyneet, henki on uhattuna joka päivä, joka tunti, minuutti ja sekunti. Kaikkialla piilee vaara: joko vihamielinen selviytynyt, uuden lajin edustaja, kuten lemmas, leijonan ja lampaan yhdistelmä, tai hyytävä maailma itse. Teoksesta valtaosa on paluuta menneeseen, aikaan, jolloin Vedetön tulva on vasta tuloillaan. Loppupuolella palataan jälleen nykyhetkeen. Tunnelin päässä ei kuitenkaan näy valoa; se on pimeä ja lohduton. Loppu jää kuitenkin avoimeksi, lukijan itse tulkittavaksi.

Atwoodin luomassa maailmassa on paljon runsautta, kiinnostavia ja helposti kuviteltavia yksityiskohtia, kuten geenimanipuloidut lajit ja SalaBurger, jonka pihvien ainekset saavat yökkäämään. Maailmaa johtavat Turbon jäsenet, ja muu kansa on jakautunut joko Herran tarhureihin tai muuhun valtaväestöön. Herran tarhurit pyrkivät elämään ekologisesti mutta heidänkään elintapansa eivät kaikilta osin ole kultaisia.

Atwoodin luoma dystopia herätti lukupiirissämme hedelmällistä keskustelua ja pakostakin vilunväreet kulkivat selkäpiissä jälleen, kun palasin uudelleen teoksen synkkään maailmaan. Teos pakottaa miettimään tulevaisuutta ja sitä, millaisia yhtäläisyyksiä Atwoodin dystopiaan on nykymaailmassa havaittavissa. Herran tarhurien maailma imee mukaansa mutta minut se paikoin myös uuvutti. En tiedä, oliko se teoksen runsaus, synkkyys vai mikä, mutta se jokin puuttui. Teoksen loppupuoli eteni kuitenkin vauhdikkaammilla laukka-askelilla, ja sain viimeisen kannustuspotkun jatkaa loppuun asti. En kuitenkaan olisi jättänyt teosta kesken, sillä vaikka pelastusta ei ole kirjan dystopiassa aistittavissa, halusin kulkea Tobyn ja Renin mukana loppuun saakka - henkilökuvaus oli mielestäni onnistunutta ja kumpikin naiskertoja kiinnostava, omanlaisensa persoona.

Lukupiiriläisistä moni oli lukenut Atwoodin Orjattaren, mutta muistaakseni kukaan ei ollut lukenut Herran tarhurien "isosiskoa" nimeltä Oryx & Crake. En itse tiennytkään, että Herran tarhurit on sen sisarteos, ja huomasin blogistaniassa monen suosittelevan Oryxin & Craken lukemista ensimmäiseksi. Kiinnostuin lukupiirimme aikana kuitenkin enemmän Orjattaresta, jota toiset kehuivat. Voi olla, että sen joskus vielä luen. Vaikka Herran tarhurit ei lopulta ollut niin positiivinen lukukokemus kuin odotin, on se kuitenkin hyvin taidokkaasti laadittu teos, joka ruokkii lukijan mielikuvitusta jättimäisin annoksin. 

Valitettavasti tekstikatkelmat jäävät tällä kertaa sikseen, koska palautin kirjan vahingossa ennen kuin olin kirjoittanut valitsemani katkelmat muistiin. Herran tarhureista ovat kirjoittaneet muun muassa Lumiomenan KatjaKirjanurkkauksen ZephyrKirjamielellä marjis ja Booking it some more Booksy. Myös Elinalta ja Saralta on varmasti tuloillaan arvio Atwoodin teoksesta, käykää kurkkimassa.

8 kommenttia:

  1. Minä ös Holen vasta lukenut Oryx ja Craken, mutta kirjastopinossa odottaa myös Herran tarhurit. Oryxiin rakastuin, joten odotan tältäkin paljon. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitääpä käydä tutkimassa blogistasi arviota kys. teoksesta, jos olet (ja varmaan oletkin) siitä jo kirjoittanut. Ja tietenkin sitten myös, kun olet lukenut Herran tarhurit. Luulen, että pidät myös siitä. :-)

      Poista
  2. Kyllä minusta Oryx ja Crake olisi pitänyt lukea ensin, onhan tuo periaatteessa trilogia. Siksi minusta hieman hassu kirjakerhovalinta.

    Olen itse lukenut koko trilogian ja Orjattaresi on kyllä minusta paljon parempi. Atwoodilla on aika paljon tasoeroa (tuon trilogian sisälläkin), tai ainakin eroa siinä, miten paljon se iskee minuun. Joistain kirjoista en ole juuri pitänyt, enkä hänen novelleistaan.

    Olin linkkaamassa tähän omaa arviotani, mutta ilmeisesti olen lukenut kirjan ennen blogini perustamista vuonna 2011, koska ainoastaan viimeisestä osasta MaddAddamista löytyy arvostelu.

    -Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herran tarhurit jäi vahvasti mieleeni lehtijutusta, ja en tosiaan sen kummemmin googlaillut Atwoodin tuotantoa, jotta tuo tieto trilogiasta olisi tullut ilmi. Minusta teos toimi oikein hyvin itsenäisenäkin eikä lukiessa kiinnittänyt huomiota, että kyseessä olisi osa kokonaisuutta. Tosiaan vasta lukupiiriläisiltä kuulin, että tämä on toinen osa, mutta kukaan ei ollut kokenut tätä huonona vaihtoehtona. :-)

      Kiitos arviovinkistä; aion käydä silmäilemässä viimeisimmän osan arviotasi. Ehkä minäkin vielä joku päivä luen loput osat.

      Poista
  3. Atwoodia olen lukenut aivan liian vähän, Sokeean surmaajan ja jonkun muun... Kirjoitit tästä taas niin ihanasti, että Atwood alkoi huhuilla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos! Mukava kuulla, että sain nostatettua kipinää Atwoodia kohtaan. :-) Paikkailua pitää minunkin vielä tehdä, mutta ensiaskel tuotantoon on nyt kuitenkin tehty!

      Poista
  4. Atwoodia olen lukenut aivan liian vähän, Sokeean surmaajan ja jonkun muun... Kirjoitit tästä taas niin ihanasti, että Atwood alkoi huhuilla. :)

    VastaaPoista
  5. Vihdoin minäkin uskalsin lukea arviosi sanasta sanaan, kun sain omani kirjoitettua.

    Olen iloinen, että valitsit juuri tämän kirjan lukupiiriin! Uuvuttavuus kummasti kirkastaa kirjan jälkimakua ja "runsaus" on hyvä sana kuvaamaan kirjan olemusta. Kirjan loppupuoli veti melkoista tahtia.

    Reniä ja Tobya on ollut suorastaan ikävä!

    VastaaPoista

Jokainen kommentti on ilo!