Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kun aika loppuu, Elina Hirvonen.
Wsoy 2015. 248 s.
Kansi: Ville Tietäväinen.
Arvostelukappale.

Ylhäällä synkän harmaa taivas, alhaalla Helsingin autioituneet, aavemaiset kadut. Näiden välissä kohoaa Lasipalatsi, jonka katolla on nuori poika, jota poliisit eivät päästä silmistään. Pojalla on ase, jolla hän on juuri ampunut sattumanvaraisesti kadulla olleita ihmisiä. Näyttää kuin kadulla pelattaisiin shakkia: kaikki odottavat valppaina pojan seuraavaa siirtoa. Taivas tihuttaa kyyneliään. 

Päätökset, joita teemme, ovat tuskin koskaan selkeitä tai ehdottomia. Pikemminkin me ajaudumme niihin, teemme elämää mullistavia, sen suuntaa lopullisesti muuttavia päätöksiä tilanteissa, joissa yhtä hyvin voisimme päättää toisin. Kuinka usein päätökset mennä naimisiin tai erota, yrittää tai olla yrittämättä lasta, päätös irtisanoutua, muuttaa tai lopettaa elämänsä, tehdään selkeän varmuuden vallassa, ilman viimeiseen asti kaihertavaa epäilystä siitä, että voisi sittenkin toimia toisin?

Miksi nuori tarttuu aseeseen? Mitä tapahtuu perheelle, jonka lapsi ei olekaan uhri vaan ampuja? Niin, mitä tapahtuu sitten, kun aika loppuu? 

Elina Hirvosen kolmas romaani on yhden perheen tarina. Se palauttaa mieleen Lionel Shriverin teoksen Poikani Kevin (Avain 2008), jossa myös nainen ei haluaisi hankkia lasta mutta lopulta myöntyy miehensä tahtoon. Myös Hirvosen teoksessa perheeseen kuuluu poika ja tytär. Esikoinen, Aava, piiloutuu peitoista tehdyn luolan sisään saadakseen pikkuveljensä Aslakin turvaan isän ja äidin riidoilta. Ihan kuin yön pimeys muka kätkisi vihaiset huudot vaippaansa. Kun Aslak menee kouluun, välit siskoon muuttuvat. Aslak ei löydä kavereita ja on muiden silmissä vähän hiljainen kummajainen; Aava pelkää, että veli leimaa hänetkin oudoksi. Kuten Shriverinkin teoksessa, myös Hirvosen omassa vanhemmat alkavat hieman pelätä lastaan, jolla ei ole kaikki hyvin. Kun he tuona kohtalokkaana päivänä pahaa aavistamatta odottavat nuoreksi aikuiseksi kasvanutta poikaansa kotiin illalliselle, Laura ja Eerik toisaalta odottavat, että muutos parempaan tapahtuu ja toisaalta pelkäävät, miten poika jälleen suhtautuu heidän yrityksiinsä saada tälle apua. Mitä Aslak peittää vihasta puuskahtavan ulkokuorensa sisälle? Mitä hän ei halua vanhemmilleen näyttää?

Aslak oli kuin tiivis pakka ohuenohutta kangasta, joka hajoaisi heti, jos sitä yritti avata. Hänessä oli monta kerrosta sisäkkäin, päällimmäisenä vetäytyvä, mutta ulkoa opitulla tavalla hyvin käyttäytyvä poika ja sen alla jotain, mitä kukaan ei voinut nähdä. 

Kun aika loppuu on teos, jonka pitkästä aikaa ahmaisin. On pakko saada tietää lähes samantien, mitä kertojiksi pääsevät perheenjäsenet seuraavaksi kertovat menneisyydestä tai pysähtyneestä hetkestä Lasipalatsin äärellä. Kertojan roolissa ovat lähinnä Laura-äiti sekä tytär Aava. Välillä vuoro annetaan katolla kyyristelevälle Aslakille, välillä itse kaupungille. Aslakin ääni jää kuitenkin melko vaisuksi perheen naisten rinnalla. Eerik-isä jää harmillisen häilyvänä taustalle, ja hänen ajatuksiaan jää kaipaamaan. 

Olen lukenut aiemmin Hirvoselta teoksen Että hän muistaisi saman (Avain 2005) ja Kauimpana kuolemasta odottelee hyllyssä. Kumpaakin lukemaani teosta yhdistää se, että niissä käsitellään siskon ja veljen välistä suhdetta. Se kosketti minua jälleen, ja Hirvosen kieli hehkuu herkkyyttä ja kauneutta. Teos on varsin runsas, sillä se ei tyydy vain äidin ja pojan sekä toisaalta siskon ja veljen suhteeseen vaan nostaa esiin myös ilmastonmuutoksen ja sen, millainen mahdollinen tulevaisuus meitä muutaman kymmenen vuoden päästä odottaa. Hirvosen maalaama synkkä tulevaisuudenkuva on uskottava. Se kylmää. Kuitenkin runsaus saa aikaan sen, että teemat jäävät pintaraapaisuiksi eikä niihin syvennytä niin paljon kuin toivoisi. Tästä huolimatta Kun aika loppuu on tänä vuonna lukemistani vaikuttavimpia teoksia, jonka muistan vielä pitkään. Vaikka aihe on rankka, Kun aika loppuu ei minussa nostattanut kylmiä väreitä ja tukahduttavan pahaa oloa kuin Shriverin Poikani Kevin aikoinaan. Hirvosen luoma tulevaisuudennäkymä peittyy harmaaseen usvaan, mutta sen raoista pilkottaa toivo, jos katsoo oikein tarkkaan. 


Hirvosen teoksesta on kirjoittanut moni, ja minä(kin) tartuin siihen silmäiltyäni useita positiivisia arvioita. Lue, mitä mieltä ovat olleet OmppuElinaSaraKatja, Amma ja Maria.  

Kommentit

  1. Olen monesta asiasta samaa mieltä kanssasi, Kaisa. Kaupungin pysähtynyt tunnelma, ihmiskohtalot, joiden elämän hetki muuttaa ja perheen tuska jäivät tästä mieleen. Kirjan aihe on kammottava, jokaisen vanhemman painajainen, mutta toivo onneksi jää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieleenpainuva teos, ei voi muuta sanoa. Ajattelin Holman Järjestäjän luettuani, että voisin nyt lukea jotain keveämpää ja iloisempaa, mutta se keveä kirja odottelee vielä..

      Poista
  2. Hienosti kirjoitit tästä hienosta kirjasta. Ja ah, miten ihana kuva jälleen! <3 Komppaan Elinaa: Olen monesta asiasta samaa mieltä kanssasi. Enkä vähiten siitä, että Kun aika loppuu jättää jälkensä lukijaan. Tämä kirja ei helpolla unohdu, ja hyvä niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sara jälleen ihanista sanoistasi! <3 Olen iloinen, että Hirvosen teoksen luin, vaikka alunperin ajattelin, että jättäisin sen lukematta. Mikä vääryys se olisikaan ollut!

      Poista
  3. Luin tekstiäsi suurella mielenkiinnolla ja haluan nyt sanoa, että onpa komea aloituskappale. Hienosti kirjoitettu. Hirvosen romaanin suhteen minuakin häiritsi teoksen runsaus ja useat näkökulmat.

    Erittäin tutustumisen arvoinen, samaa tematiikkaa käsittelevä teos on Pärttyli Rinteen Viimeinen sana. Vaikka sekään ei ole täydellinen, niin dramaturgisesti erittäin latautunut teos, joka minuun vaikutti ehkä enemmän kuin Hirvosen romaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Omppu! Olen itsekin tyytyväinen aloituskappaleeseen.

      Sinun blogistasi olenkin muistaakseni tainnut silmäillä arviota Rinteen kirjasta. Teos kiinnostaa, joskaan en ehkä ihan heti aio lukea toista samankaltaista. Jossain vaiheessa kyllä luen, joten laitan vinkin muistiin, kiitos!

      Poista
  4. Mun täytyy sanoa, etten hirveästi lämmennyt teokselle Kauimpana kuolemasta ja ajattelin että ehkei Hirvonen ole mun juttu. Tämä sun kuvaus on kuitenkin niin vetävä, että taidan antaa kirjailijalle uuden mahdollisuuden :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö; minä ajattelin ensin tämän kolmannen romaanin ilmestyttyä, etten ehkä lukisi sitä. En tiedä, miksi ajattelin niin, ehkä jokin ei vain vetänyt puoleensa mainnonnassa tms. Mieli kuitenkin muuttui silmäiltyäni monia positiivisia arvioita (heh, näinhän usein blogistaniassa käy ;)) ja päätin lukea teoksen. Onneksi luin! Suosittelen sitä kyllä lämpimästi. :-) Kauimpana kuolemasta on saanut aika ristiriitaista palautetta; itselläni se on kuitenkin vielä lukematta. Pitäisi kyllä.

      Poista
  5. Hirvonen kirjoittaa tavattoman hyvin ja kauniisti. Ja ehkä juuri sen kauneuden vuoksi näin raskaita teemoja jaksaa? Hirvonen on armollinen, vaikka lukijan sydäntä puristaakin.

    Sen olen samoin huomannut, että Hirvosen kirjojen teemat ovat keskenään aika samanlaisia. Toistaiseksi ne ovat riittäneet minulle, mutta ehkä seuraavaan kirjaan toivon jo jotain muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu, Katja, ehkä syy lienee juuri tuossa kauneudessa. Olen tyytyväinen, että Hirvonen on juurikin armollinen, jottei lukiessa tukehdu ahdistavuuteen.

      Mielenkiintoista tosiaan nähdä, millaisen teoksen Hirvonen seuraavaksi kirjoittaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!