sunnuntai 30. elokuuta 2015

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Kerjäläistyttö (Kanadassa Who Do You Think You are?,
englannink. alkuteos The Beggar Maid),
Alice Munro. Tammi 1985 (engl. 1977).
suom. Kristiina Rikman. 259 s. Keltainen pokkari.
Kansi: Laura Lyytinen.

Hän ajatteli miten rakkaus, niin onneton kuin onnellinenkin, erottaa ihmisen maailmasta. Ei sen olisi pitänyt olla hänelle mikään yllätys, eikä se ollutkaan; yllätys oli se, että hän niin kovasti tahtoi, vaati suorastaan, että kaikki totuudet tarjoiltiin hänelle kirkkaina ja konkreettisina kuin lasiset jäätelömaljat, niin että hänestä tuntui ettei hän ollutkaan paennut pettymyksiä, menetystä, rakkauden loppumista vaan myös niiden vastakohtia: rakkauden riemua ja hurmaa, häikäisevää muutosta. Hän ei voinut hyväksyä rakkautta vaikka se olisi ollut taattua ja turvallista. Rakkaudessa ihmiseltä ryövättiin jotakin - oma yksityinen tasapaino, pieni kuiva rehellisyyden ydin. Siltä Rosesta tuntui.

Kerjäläistyttö on toinen lukemani teos nobelisti Alice Munron tuotannosta. Aiemmin olen lukenut novellikokoelman Hyvän naisen rakkaus. Myös Kerjäläistyttö sisältää novelleja, mutta sitä lukee ennemmin kuin romaania, koska päähenkilönä kulkee alusta loppuun sama henkilö, Rose. Lukija pääsee seuraamaan hänen varttumistaan pikkukaupungin, Hanrattyn, köyhissä oloissa. Isä pitää tytölle tarvittaessa hyvin tiukkaa kuria, ja Rose auttaa jääräpäistä äitipuoltaan, Flota, perheen sekatavarakaupassa. Jo pienestä pitäen Rose tietää, ettei aio jäädä kuluttamaan samoja pölyisiä katuja Hanrattyyn loppuiäkseen. Hän opiskelee koulunsa kunnolla ja pääsee yliopistoon. Siellä hän alkaa tapailla yläluokkaista Patrickia, he rakastuvat ja saavat tyttären. Rose on kuitenkin aina irrallinen yläluokkaisissa piireissä eikä liene yllättävää, että perheonni ajautuu karikolle. Rose kokeilee uraa niin näyttelijänä kuin televiossa, miehet vaihtuvat usein. Lopulta vastassa ovat tutut lapsuudenmaisemat.

Kerjäläistyttö tuoksuu vahvasti arjelta, ja etenkin Rosen lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset imaisivat minut puoleensa. Tuolloin Rosessa on vielä rutkasti määrätietoisuutta ja särmää. Kun hän sitten aikuisena ajautuu perheestään erilleen, Rosesta pyyhkiytyy varmuus hiljalleen pois. Hänestä tulee ajelehtija, joka ei tunne kuuluvansa joukkoon eikä tunnu välittävän mistään, mitä itselleen tapahtuu. Lisäksi samat virheet toistuvat miessuhteissa uudelleen ja uudelleen. Samalla Rose ajautuu erilleen lukijastaan ja, ikävä kyllä, itselläni meinasi kiinnostus lähes lopahtaa. Rosen lisäksi oleellinen henkilö on Flo, mainitaanhan hänet myös teoksen alaotsikossa: Tarinoita Flosta ja Rosesta. Flon ja Rosen suhteessa on jotain sympaattista, vaikka välit ajoittain leimuavatkin. Heidät voi kuvitella kynttilän lepattavaan valoon, jonka loisteessa Flo kertoo karusta lapsuudestaan ja Rose supattaa koulun uusimmat juorut.

Teoksen loppu kysyy surumielisesti, kannattiko työskentely haaveiden eteen sittenkään. Jos on sydämeltään ikuisesti kerjäläistyttö, oliko elämän suunnanvaihto turha? Kerjäläistyttö näyttää, miten oman elämänsä lähtökohtia voi olla vaikea lakaista itsestään vaikka kuinka yrittäisi. En ihan ollut tyytyväinen teoksen lopetukseen; olisin kaivannut siihen vielä jotain. 

Kaikista parhainta Munron teoksessa on hänen huikea ajankuvauksensa ja tarkkanäköinen ihmiskuvauksensa. Itse luin mielenkiinnolla ja kauhulla Rosen kouluajoista, kuten siitä, miten opettaja sulkee oven taukojen ajaksi ja jättää lapset viidakon lakien armoille ja miten jonkun asioidessa ulkokäymälässä, toiset kyyristelevät aitiopaikoilla tiirailemassa toimitusta. Munro kuvailee elävästi ja jännitystä herätellen myös junalla yksin matkustamisen riskejä.

Kerjäläistyttö ei liene parasta Munroa, mutta on mainio valinta etenkin kasvutarinoista pitäville. Munron kynänjäljessä on jälleen sitä jotain, mikä lukiessa riipii pienemmän taikka isomman jäljen lukijaan. 

Lisää arvioita voi käydä lukemassa vaikkapa SuketukseltaElinaltaKatrilta ja Kaisa Reetalta

8 kommenttia:

  1. Kerjäläistyttö on toistaiseksi ainut Munroni, muttei toivottavasti viimeinen. Pidin tästä hyvin paljon, sillä Munron tyyli on melankolisuudessaan tavattoman kirkasta. Kasvutarinahan tästä tuli, ja sellaisena se tosiaan kosketti minua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkaan Munro-pohjani ei ole vielä kovin tukeva. Omassa hyllyssä odottavat kyllä seuraavaksi Karkulainen ja Viha, ystävyys, rakkaus. Itselleni painuivat mieleen tästä teoksesta ennen kaikkea ihmiset ja ajankuvaus.

      Poista
  2. Tämä oli minunkin ensimmäinen Munroni. Olen samaa mieltä kanssasi: kirjan alku on vahvempi kuin loppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alku on jäänyt vahvasti mieleen; ummehtunut Hanrattyn tuoksuu yhä. Arviota tehdessäni piti selailla, mitä teoksen loppupuolella oli.

      Poista
  3. Kerjäläistyttö oli minullekin ensimmäinen Munro. Kesällä luin novellikokoelman Liian paljon onnea. Niissä on paljon samaa, esimerkiksi mainitsemasi arjen tuoksu, ihmiskuvaukset ja jopa pieni jännitys. En tiedä miksi, mutta muistan Kerjäläistytöstä paremmin äiti-Flon kuin itse Rosen. Rose jäi kaikesta tapahtuneesta huolimatta hieman etäiseksi, Flossa oli enemmän särmää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut paljon hyvää tuosta Liian paljon onnea -kokoelmasta. Sen vielä luen; seuraavaksi kuitenkin ne kaksi Munron teosta, jotka ovat jo omassa hyllyssäni. Totta, Flo jää tosiaan äärimmäisen hyvin ja vahvasti mieleen! Hänen tarinoitaan ja arkisia puuhiaan oli mukava lukea. Harmitti, kun hän jää Rosen aikuiselämän aikana varjoon, vaikka se oletettavaa onkin, kun Rose yrittää karistaa kaikkea mennyttä pois jaloistaan.

      Poista
  4. Minulle tämä on ns. heikoin Munro. Ei huono, mutta ei samanveroinen kuin muut lukemani. Voi vitsit, kun tekisikin mieli lukea nyt Munroa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä tulet aina mieleen Munrosta! :-) Itselläni tämä oli vasta toinen; monta Munron kirjaa siis vielä edessä!

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!