maanantai 3. elokuuta 2015

Veronica Roth: Outolintu

Outolintu (Divergent), Veronica Roth.
Otava 2014 (englanniksi 2011). 361 s.
suom. Outi Järvinen.

Kalpeita ruumiita - ihmisruumiita, mutta vääntyneitä, käsivarret oudoissa kulmissa, neulanterävät hampaat, tyhjät silmäkuopat - työntyy makuuhuoneeseeni yksi toisensa jälkeen ja kompuroi jaloilleen, kompuroi minua kohti. Peräännyn kaappiin ja suljen oven. Ratkaisu. Nyt tarvitsen ratkaisun. Vajoan kyykkyyn ase poskeani vasten. 

Sain luettua Nälkäpeli-trilogian loppuun viime vuonna ja olen kaipaillut jotain samantyyppistä sarjaa tilalle. Veronica Rothin Outolintu on pyörinyt mielessäni pitkään, jo ennen elokuvaa, joten päätin antaa sille mahdollisuuden. En tiennyt teoksesta etukäteen muuta kuin että kyseessä on dystopia ja että päähenkilö on tyttö; kehuttua elokuvaa en ole vielä katsonut.

Nuorille aikuisille suunnatun trilogian maailmassa on samankaltaisuutta Nälkäpeli-kirjojen dystopian kanssa. Myös Outolinnussa ihmiset on jaettu eri ryhmiin. Chicagossa asuvat ihmiset jaotellaan luonteenpiirteiden mukaan Vaatimattomiin, Sopuisiin, Rehteihin, Uskaliaisiin ja Teräviin. Jokaisella ryhmällä on omanlaiset sääntönsä elämiseen. Hieman kyllä nauratti, kun ryhmäjako minulle selvisi, sillä kirjan takakannessa on ympyröissä jokaisen ryhmän tunnus ja nimi; olin luullut, että kyseessä on jonkinlaisia "varoitusmerkkejä" lukijalle. Hahhah. Jokaisen nuoren täytyy 16 vuotta täytettyään valita, arvostaako hän eniten oman ryhmänsä luonteenpiirrettä vai kääntääkö vanhemmilleen ikuisesti selkänsä ja valitseekin itselleen uuden ryhmän. Ennen valintaa nuorten on käytävä taipumustestissä, joka antaa oman tuloksensa mutta nuori saa kuitenkin tehdä itse päätöksensä. Ryhmä on välttämätön valita, sillä muuten joutuu yhteiskunnan ulkopuolelle, Osattomaksi.

Myös Vaatimattomaan syntyneet Beatrice (Tris) ja hänen veljensä joutuvat päättämään, mihin ryhmään kuuluvat. Trisin valintaa vaikeuttaa taipumustestissä tapahtunut käänne; sen mukaan hän on poikkeus, divergentti. Poikkeus, joka ei kuulu yhteenkään ryhmään. Poikkeus, jonka paljastuminen tietäisi hänen tuhoaan. Mitä Tris päättäkään valita, on hänen elämänsä suunta muuttunut iäksi.

Outolinnun dystopia on kiinnostava ja hyvin kehitelty. Ihmisten on valittava vain yksi luonteenpiirre, mikä on alkanut johtaa muun muassa siihen, että Vaatimattomien ja Terävien välillä alkaa olla negatiivista latausta. Kuten moni muukin on todennut, esimerkiksi Annami, Roth ei kerro, mitkä seikat ovat johtaneet ryhmäjakoon ja mitä ylipäänsä on tapahtunut aiemmin. Lisäksi hän keskittyy ainoastaan itse tapahtumapaikkaan, Chicagoon, ja jättää muun maailman sikseen. Näin teoksen maailma jää varsin suppeaksi. Voihan toki olla, että Roth valottaa näitä seikkoja seuraavissa osissa, toivotaan. Outolintu on tapahtumarikas teos, joten käänteistä haluaa hiiskua mahdollisimman vähän. Lukeminen säilyy intensiivisenä loppuun saakka ja itse olisin voinut tarttua samantien seuraavaan osaan, Kapinalliseen. Outolintu on mielestäni väkivaltaisempi teos kuin Nälkäpelit. Väkivaltaa kuvataan yksityiskohtaisemmin, ja se on rajumpaa. Välillä kuvaukset saivat voimaan pahoin - ja teos on sentään suunnattu minua paljon nuoremmille. 

Ja varikset räpyttävät siipiään entistä kiihkeämmin ja niiden huuto täyttää korvani. Vartaloni on tulessa, niitä on joka paikassa, en pysty ajattelemaan, en pysty hengittämään. Haukon henkeäni ja suuni täyttyy höyhenistä, niitä on kurkussani, niitä on keuhkoissani, ne kiertävät suonissani raskaina kuin lyijy.

Outolintu ei verhoudu ihan kokonaan synkän tunnelman kaapuun; ilon pilkahduksiakin on. Tarinaan liittyy paitsi oman identiteetin etsimistä ja ystävyyttä myös hiven rakkautta, tietysti, joskaan ei onneksi mitään vaaleanpunaista hattarahöttöä. Rakkaus ei nimittäin kohoa keskiöön vaan seuraa ihastumisen hippuina koko ajan mukana kehittyen hiljalleen kohti syvempiä tunteita. Tunteet toista kohtaan ovat kuin kuuma puuro, jota kaksi ihastunutta kiertelevät. Pidin päähenkilönä olevasta Trisistä, ja hän kiilasi miellyttävyydessään ohi Katniss Everdeenin. Tris on aidonoloinen, luonteva ja hänestä löytyy rosoa. Vaikka hän on pienikokoinen, hän ei ole avuton vaan kekseliäs ja toimelias.

Teoksen kieli on pääosin sujuvaa luettavaa, mutta itseäni häiritsivät käännöksen useat kirjoitusasun huolimattomuusvirheet. Toivon kovasti, että seuraavat osat ovat ainakin yhtä koukuttavaa ja jännittävää luettavaa kuin tämä avausosa. Outolintu on toimiva valinta dystopianälkään, suosittelen. 


Trilogian avausosasta on kirjoittanut myös Niina T. / Yöpöydän kirjat, jonka arvion lopusta löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin. 

2 kommenttia:

  1. Mietin juuri, että minkähän nuorille suunnatun kirjan valitsisin HelMetin 50 kohdan haasteeseen. Taidan olla ihan pihalla siitä, mitä nuoret lukevat :) Outolintu voisi olla ihan hyvä vaihtoehto, sillä Nälkäpelistäkin pidin ainakin elokuvina. Toisaalta tälle vuodelle on jo tullut pari dystopiaa ja joskus tuntuu, että niissä toistuu liian samankaltaisia asioita. En tiedä, tuliko tämän kanssa sellaista oloa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nälkäpelistäkin suosittelen kyllä ainakin ensimmäistä osaa. Itse luin ne aikanaan ennen elokuvia. Vertailin aika paljon lukiessani Outolintua Nälkäpeliin, ja vaikka samankaltaisia asioita löytyykin, niin ainakaan minua ei tässä ensimmäisessä osassa se vaivannut. Juoni on toimintaa täynnä, että annoin vain mennä. :-) Saa tosin nähdä, käykö jälleen sitten niin, että ensimmäinen osa on se parhain ja jälkimmäisten kanssa jumittaa enemmän - ainakin niin minulle kävi Nälkäpelien kanssa, viimeisen osan lukeminen oli todella hidasta. Kokeilehan ainakin! :-)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!