Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Nenäpäivä, Mikko Rimminen.
Teos 2010. 339 s.
Ulkoasu: Johannes Nieminen.

Niin sitten ikään kuin hölskähdin paikallani, yritin liikkua johonkin, kompuroin, tömähdin naapurin ovea päin ja rämäytin ovikelloa. Samaan aikaan lähettelin mykkiä toiveita kaikkiin mahdollisiin suuntiin, että joku nyt vain ehtisi avaamaan ennen kuin se Jokipaltioiden kodinovi siinä takana aukenisi.

On lähes tuikitavallinen syksyinen iltapäivä keravalaisessa kerrostalossa. Yhdessä huoneistossa on kuitenkin erilaista kuin aiemmin. Siellä, Jokipaltioiden puhtaantuoksuisessa keittiössä, koriste-esineiden ja pahkakellojen ympäröimänä istuu Irma. Hänen ei oikeastaan pitäisi olla vieraan naisen, Irjan, kahvitettavana, sillä alun perin Irma oli saapunut hakemaan Keravalta ilmaista huonekasvia. Jotenkin Irma on erehtynyt ovesta, ehkä jopa talosta ja silti rimpauttanut ovikelloa. Suusta lepattaa tekaistu hätävalhe: hän on taloustutkimuksen kyselytutkija. Hätävalhe kasvaa kuitenkin isommaksi päivä päivältä, viikko viikolta, sillä yhä uudelleen Irma huomaa matkaavansa kotoaan Hakaniemestä Keravalle. Hän tumahtaa vieraiden ihmisten koteihin ja jotta voisi tehdä visiittinsä uudelleen, hän puhuu kartoitusvaiheesta. Mitenköhän Irman mahtaa käydä, kun poliisi saa vihiä hänen puuhistaan? Onko Irman valheille ollenkaan loppua?

Nenäpäivälle myönnettiin Finlandia-palkinto julkaisuvuonnaan. Vaikka hyllystäni löytyvät kaikki Rimmisen teokset Pölkkyä lukuun ottamatta, on kirjailija saanut odotella pitkään, että alkaisin tutustua hänen tuotantoonsa. Pussikaljaromaanin elokuvaversion olen kyllä nähnyt pariinkiin kertaan ja siitä jopa pitänyt. Ennakko-odotukseni Nenäpäivää kohtaan olivat kahtiajakoiset. Toisaalta juonikuvaus ei varsinaisesti repinyt minua puoleensa, toisaalta taas Rimmisen omaperäiseksi sanottu kieli kiinnosti ja se, että kielellä leikittelyn innoittajana olisi toiminut Volter Kilpi. Ehkäpä Nenäpäivä voisi toimia pienenä lämmittelyhypähtelynä sille päivälle, kun vielä tartun Alastalon saliin? Ainakin tämän ajatuksen innoittamana sain napattua Nenäpäivän kesän viimeisiin hellepäiviin.

Nenäpäivä vilisee uudissanoja ja kekseliään kuvainnollista kieltä. Lukijan päätettäväksi jää, millainen meno on hikkaavaa, millainen ääni on kivijalkamaista,  miten katsotaan parroittuneesti ja millainen näky on ohi tursottuva ihmistahna. Joskus muutos sanassa on pieni, vain yksi kirjain, tai sitten Rimminen muovaa sanaa enemmän, kuten käveltämään eikä kävelemään. Puhutaan kiehahtelevasta ja kieahtelevasta puurosta, muplauttaisesta ja hetkenhötköstä. Koska olin etukäteen päättänyt ottaa kielen suhteen tarkkailevan ja makustelevan aseman, ei kikkailu häirinnyt. Välillä pysähtelin ihastelemaan, miten loistava jokin kuvainnollinen ilmaus on tai miettimään, miten Rimminen on jonkin uudissanan muodostanut.

Päähenkilönä Irmassa on sympaattista höveliäisyyttä ja raivostuttavaa hitautta. Irma tekee pieniä havaintoja ihmisistä ja heidän eleistään, ympäristöstään ja itsestään. Hänelle saattaa yhtäkkiä tulla mieleen omastä äänestään huuruinen ojanpohja hallayönä tai sitten Irma unohtaa vastata puhelimeen poikansa haloo-huutoon, kun päähän tuprahteli yhtäkkiä kaikenlaista. Juoni liikkuu Irman ajatusten mukaan tai on liikkumatta, ja siihen on lukijan tyytyminen, vaikka kuinka ottaisi pattiin, kun keskustelu junnaa Aijaasta Jaahan, Niin Niinniihin ja Haloosta Haloohon. Vaikka köröttely neljääkymppiä Hakaniemestä Keravalle on tuskastuttavan hidasta, silti sitä pysyy Irman kyydissä ja ajattelee, kuten Irma pahkakellojen alla, että mukavaahan tässä on. Onhan tuo vähän höppänä, mutta eihän sitä voi yksin jättää muuten huolestuttaa, että miten sille käy. Samalla tavalla huolta toisesta kantaa Irma; oli toinen sitten työtön tai alkoholisoitunut muka-talonmies.

Nenäpäivä on syrjäytymisuhan alla olevan tarina, jossa kaikki ei ole hyvin, vaikka sen vastauksen muut aina kysymykseensä saavat. Nenäpäivä listaa ihmiselle tärkeitä perusasiota, joita ilman kenenkään ei ole hyvä olla: ystävyys, läheisyys ja tunne siitä, että on tärkeä. Meissä jokaisessa on samaa kuin Irmassa ja ihmisissä, jotka päästävät hänet kerta toisensa jälkeen asuntoonsa: kahvikupponen maistuu aina paremmalta seurassa.

Arvioita teoksesta löytyy runsaasti, joten linkkaan vain muutaman: KatjaSusaJori ja Jane. Huomaan, että olen pitänyt teoksessa samoista asioista, kielestä ja Irmasta hahmona, kuin Sara

Kommentit

  1. Minullakin on Nenäpäivä lukematta. En ollut ihan Pussikaljaromaanin fani, mutta kuvailusi perusteella Nenäpäivään kannattaisi tarttua. Kerrot varsinkin sen kielestä todella houkuttelevasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidän kuvainnollisesti kielestä, ja Rimminen onnistuu Nenäpäivässä vääntämään kieltä kiinnostaviin kulmiin. Toki tämä ei varmasti ole kaikkien mieleen, mutta itselleni osui ja upposi. Olen kuullut, että myös Hipassa on samantyylistä leikittelyä, joten kenties nappaan sen seuraavaksi Rimmisen tuotannosta. Pussikaljaromaani sen sijaan tuntuisi enemmän kesäkirjalta, joten se saa vielä odottaa. Mukava kuulla, että sain sinut kiinnostumaan Nenäpäivästä. :-)

      Poista
  2. Lukematta on, mutta lukupinovuoressa majailee ja odottaa kiltisti vuoroaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, Mai! Toivottavasti tykkäät sitten, kun Nenäpäivän vuoron tulee. :-)

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!