Antti Heikkinen: Pihkatappi

Pihkatappi, Antti Heikkinen.
Siltala 2013. 276 s. Pokkari.
Päällys: Pekka Loiri. 


Antti Heikkisen esikoisteos Pihkatappi (Siltala 2013) päätti syyskuuni ilahduttavaan lukukokemukseen. Päähenkilön, kolmissakymmenissä oleva Jussin, juuret ovat savolaisen maalaismaiseman mullassa. Toimittajan töitä tekevä mies asuu avopuolisonsa, Petran, kanssa Tampereella eikä kaipaa takaisin lapsuuden maisemiinsa, autioituvaan pitäjään. Videopätkä isän kanssa katsotuista Kekkosen hautajaisista siivittää Jussin ihmiselonsa alkuvuosiin ja herättää kipinän alkaa kirjoittaa omasta elämästään kirja. Menneet tapahtumat lomittuvat nykyhetkeen, kun Jussi pakottaa itsensä viimein katsomaan silmiin kipeitäkin tapahtumia, kuten äidin äkillistä kuolemaa. Olut virtaa, tietokoneen näppäimistö soi, eletty elämä alkaa elää uudelleen Jussin mielessä niin väkevästi, että hän päättää viimein vuosien jälkeen kohdata isänsä.

Isoukki tappoi ihmisiä, se oli hänen ristinsä.
Ukki tappoi ihmisen, se oli hänen ristinsä.
Isä tappoi kahden edellisen luottamuksen, se oli hänen ristinsä.
Minä tapoin kolmen edellisen elämäntyön, se on minun ristini.
Tai kovasti ainakin toivon, ettei sen suurempia pahantekoja enää eteeni satu.
Näiden ristien varaan minä tämän tarinan kirjoitan, äkistän itsestäni ulos kaiken tiedon, joka minulla itsestäni ja omista juuristani on.

Vaikka minulla olikin vahvat positiiviset ennakko-odotukset, epäilytti; jälleen sukupolvien miehillä on ongelmia, jotka näkyvät seuraavienkin elämässä. Niistä kun on tullut jostain syystä luettua paljon, ja viimeksi kesällä Aki Ollikaisen Musta satu (Siltala 2015) tökki tämän takia. Siksi ilahduinkin, kun huomasin, että Heikkisen romaani oli poikkeus. Ainoastaan aikuisen Jussin sekoilut naissuhteissa kaikessa arvattavuudessaan tympäisivät. Se, mikä minua ja Pihkatappia veti toisiinsa, olivat aidontuntuiset henkilöhahmot, joihin kiintyy, ja realistinen maaseudun kuvaus. Koska olen itsekin maalta kotoisin ja maanviljelijäperheestä, Heikkisen maaseudun kuvaus tuntui kotoisan lämpimältä. Vaikka en olekaan asunut Savossa ja olen syntynyt 80-luvun lopulla, palauttaa Pihkatappi mieleen omiakin muistoja: koulutaksi nouti opintielle, olin lapsena mukana peltotöissä ja metsässä ja EU:n myötä naapuruston useat navetat vähenivät yhteen. Minäkin aloin Jussin tavoin juoda kahvia alle kouluikäisenä (sain juhlissakin aina kahvikupposen mehun sijaan, hehe), Maaseudun Tulevaisuutta vanhempani ovat tilanneet aina ja pöydältä on löytynyt pitkään myös Pellervo. Tuntui hyvältä lukea Heikkisen teosta kotilakeuksilla vieraillessa. 

Isä on takonut Jussille tulevaisuuden: tästä tulisi tilan jatkaja ja maanviljelijä. Kaikki muu on turhaa hömpötystä, eikä isä voi ymmärtää, miksi teini-ikäinen Jussi haaveilee näyttelijän urasta ja hamuaa kesätöitä paikallislehdestä. Entä kun nuori valitseekin toisin, tiirailee kiikareillaan kaupungin loisteeseen ja sammuttaa suvulta toiselle kulkeneen tilan valot?

Keskiössä ovat suvun miehet, kukin omaa painavaa ristiään kantaen. Naisista vahviten esillä ovat lätyiltä tuoksuvat isoäidit, jotka huolehtivat pienestä Jussista tämän isän ollessa maatilan töissä. Heikkisen henkilökuvauksessa pilkahtaa ainakin ripaus Mielensäpahoittajaa. Henkilökaarti on pullollaan omanlaisiaan persoonia aina kylähöperöstä viinalle persoon naapuriin. Dialogi rullaa savolaisen lupsakkaasti eteenpäin, saa hymyilemään ja Pihkatappia voisikin pitää oppaana savolaismurteisiin. Heikkisen teos naurattaa ja koskettaa. Siinä on selkeä vuodenaikojen kierto, traktorin hyrinää ja vastakäännetyn maan pehmeää tuoksua. Pihkatappi jättää lukijalle hyvän mielen - sellaisen kuin raukealla lehmällä konsanaan. Suosittelen lämpimästi!


Osallistun teoksella Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Pihkatapista ovat aiemmin kirjoittaneet mm. SaraKatja, PaulaJonnaBooksy ja upeasti savolaismurteella Amma.

Kommentit

  1. Luin tekstiäsi hymyillen. Kyllä vaan me pikkupaikkakunnilta kotoisin olevat omat juuremme tästä tunnistamme. :) Minä vielä savolaisena solahdin murteeseenkin.

    Heikkisen romaani on kyllä hieno: lempeä ja sopivissa kohtaa raju, mennyttä Suomea muisteleva ja silti nykyisyyteen kurkottava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, tuli kotoisa olo Pihkatappia lukiessa. :-) Ja isoäidit ovat tässä niin vahvasti mukana, että lämmöllä aloin muistella omiani. <3

      Heikkinen on kyllä kahminut teokseen vaikka ja mitä, mutta silti se pysyy hienosti koossa. Seuraavia romaaneja odotellessa.

      Poista
  2. Kiva lukea kirjoituksesi. Tuli mieleen Pihkatapin jättämä mukava olo, kirja kosketti ja viihdytti hyvällä tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, Paula. Teos oli nappivalinta syyskuun viimeiseksi kirjaksi; jäi hyvä olo. Toivottavasti moni löytää ja lukee Pihkatapin.

      Poista
  3. Moikka senkin ihana! ♥ Olipa mukavaa hyväntuulisen arviosi myötä palata Pihkatapin maalaistunnelmiin. :) Tämä oli kyllä yksi ilmestymisvuotensa sydämeenkäyvimmistä romaaneista. Ihanaa että luit tämän, ja ihanaa että tämä oli sinulle noin mieluinen kirja!

    Pihkatapista on muuten tehty teatterisovituskin, joka menee loppusyksyn ajan Kuopion kaupunginteatterissa. Haaveilen että pääsisin näkemään kyseisen näytelmän, mutta voi olla että teatterireissu Kuopioon asti on tässä elämäntilanteessa mahdotonta järjestää. Nyyh.

    (On ikävä! Onneksi jo tässä kuussa nähdään! ♥ )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkin kaipaillut kommenttejasi, rakas ystävä! <3

      Heikkisen teos jäi ilmestymisvuonnaan mieleeni monien positiivisten arvioiden myötä. Kun se kesällä tuli vastaan kirjakaupan perinteisessä pokkaritarjouksessa, nappasin teoksen oitis omaan hyllyyn. Pihkatappi solahti tämän sydämeltään maalaistytön sydämeen. Ja muutenkin vaikutuin Heikkisen kirjoittajanlahjoista; toivottavasti hän kirjoittaa vielä lisää romaaneja. :-) Teatterisovitus olisi varmasti näkemisen arvoinen.

      Ei ole enää pitkä, kun nähdään! Ihanaa! <3 Aion messuilla nyt peräti kolme päivää perjantaista sunnuntaihin. Odotan niin innolla!

      Poista
  4. Ihana, ihana arvio! ❤ Sormet alkoivat syyhytä tämän teoksen sivuille. Kaapissahan tämä odottaa ja sopisi mainiosti tuohon maalaishaasteeseen. Kovin tutultakin tuntuvat kirjan tunnelmat ja traktorin pärinät. Tuli lapsuus mieleen.

    Messuilla kai tavataan? Kova ikävä jo on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, pitäisit tästä teoksesta varmasti! En epäile hetkeäkään, etteikö tämä sujahtaisi sinunkin sydämeesi. <3

      Messuilla nähdään, ehdottomasti! On ikävä! <3 Olen itse siellä nyt peräti kolme päivää, perjantaista sunnuntaihin. Hih, saapa nähdä, miten messukunto kestää. :-D

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!