Risto Rasa: Tuhat purjetta. Kootut runot

Tuhat purjetta. Kootut runot, Risto Rasa.
Otava 2011 (ensimmäisen kerran 1992).
Seven-pokkari. 433 s. + sisällysluettelo.
Elämä on kuin tervapääskyn pesä:
ilmasta siepatuista tarpeista
lujasti muurattu tuulenpesä.

Risto Rasan yksiin kansiin koottu runokokoelma Tuhat purjetta (Otava 2011) on kuin kansikuvansakin voikukka, josta runot irtoavat kevyesti ja lentävät voikukan siemenen lailla ilmavirran mukana kieppuen. Kokoelman runot ovat pullollaan lyhyitä hetkiä, tuokiokuvia pääasiassa luonnosta mutta myös arkisista hetkistä ja tunteista. 

Niin kuin aalto uittaa aallon
                yli valtameren,
niin selviydymme mekin
       toinen toisiamme tukien.

Olen aina pitänyt Rasan runoista, koska niitä on helppo lähestyä. Niiden äärellä ei tarvitse kainostella sitä, ettei ole vahvimmillaan runojen maaperällä. Tuhat purjetta on kuitenkin ensimmäinen lukemani kokonainen Rasan runoteos, ja päätin avata kirjavuoteni runojen osuuden pehmeällä laskulla (vuosi on muuten alkanut runojen osalta hyvin, sillä yöpöydän pinossa on peräti kolme runokirjaa!) Tähän kokoelmaan on koottu runoja seitsemästä eri runoteoksesta vuosilta 1971-1990. Runoissa on niin kielellä leikittelyä ja lapsenomaista vekkuliutta kuin myös seesteisempiä hetkiä. 

Sade taukoaa katolla,
mutta mitä te oikein puhutte,
että älä kuule luulekaan että se lopetti
että ehei!
se vain istu piipun viereen
kenkiänsä sitomaan. 

Vaikka Rasan leikkimieliset runot ilahduttavatkin, kaikista eniten mieleeni ovat runot, joissa liikutaan luonnossa tai pohditaan tunteita. Etenkin Rasan luontorunoja lukiessa mieli rauhoittuu. Rasan runot osoittautuvat lempeäksi pakopaikaksi, jossa kuuluu esimerkiksi tervapääskyn ja sinirinnan laulu, tuulihaukan siivenisku ja tunturikoivun huokaus. Voisikin sanoa, että jos metsää ei ole lähellä hiljentymiseen ja mieltä kaihertavista ongelmista irtautumiseen, kannattaa turvautua Rasan luontoaiheisiin runoihin. Niissä on juuri se hetki, kun kulkijan rivakka askellus muuttuukin verkkaisemmaksi, katse kohoaa maanrajasta tuijottamaan tanssivia lumihiutaleita ja kun kulkija huomaa pohtivansa, laskeutuuko hiutale lopulta koskaan maahan saakka. 

Lähdin rantaan
hukuttaakseni ajatukseni mereen.

Horisontti keinahti,
kuin aalloilla.

Hopeasolmuissa ne kimaltelivat,
poijujen varjoissa
              väreilivät. 

On taito osata sanoa vähän niin, että sanottu jää väreilemään vahvasti mieleen. Rasalla on minimalistisuuden paletti hallussaan. Parhaimmillaan on vain kolme säettä, kolme sanaa ja maisema väreineen avautuu selkeänä lukijan silmien edessä kauniina tunnelmapalana:

Ilta,
päivän
vedos

Vaikka kokoelman runot eivät kovin vaikeita olekaan, niistä ei jää valjua makua suuhun eikä simppeli ulkomuoto välttämättä takaa suoraa reittiä tulkintaan. Rasan runoissa on omanlainen taikansa, joissa yksinkertaisuuteen kätkeytyy se jokin

Ilta laskeutuu kirjan sivuille.
Pari riviä,
varjot askelten jäljissä.

Istun, luen,
koen tunnelmaruumiistani. 

Kommentit