lauantai 17. syyskuuta 2016

Albert Camus: Sivullinen

Sivullinen (L'étranger), Albert Camus.
Otava 2012 (ranskaksi 1942, suomeksi 1947).
suom. Kalle Salo. 160 s. Seven-pokkari.
Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkee: "Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme." Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen. Näin alkaa Albert Camusin tunnetuin teos Sivullinen (Otava 2012, ranskaksi 1942). Minäkertoja, algerianranskalainen mies Meursault, on varmasti välinpitämättömin ja apaattisin henkilöhahmo, josta olen lukenut. Hän elää niin kuin odotetaan: nousee aamusin töihin, tekee työnsä mahdollisimman hyvin, palaa kotiin, syö illallisen, käy nukkumaan ja sama toistuu seuraavinakin päivinä. Meursault ei ota vastaan hänelle tarjottua mahdollisuutta edetä urallaan korkeammalle vaan tyytyy siihen, mitä on tähänkin asti osannut hoitaa. Naisystävä Marien kysymykseen naimisiin menemisestä Meursault vastaa niin ikään olankohautuksella.

Sivullista lukiessa hämmentää ja hytisyttää. Meursaultin tunteettomuus ja apaattisuus herättävät kysymyksiä menneisyydestä. Onko Meursaultin lapsuudessa ja nuoruudessa sattunut jotain, joka on saanut hänet tukahduttamaan tunteensa ja olematta piittaamatta elämästä? Vai johtuuko apaattisuus ainoastaan yksinäisyydestä, jota Mariekaan ei enää pysty pyyhkimään pois? Äidin kuolema vaikuttaa olevan Meursaultille helpotus, mutta voihan olla, että osa välinpitämättömyydestä johtuu myös surunkäsittelystä ja että äidin kuolema sysää Meursaultin yhä syvemmälle apaattisuuden syövereihin. Voi myös olla, että äidin ja pojan suhteessa on ollut jokin kolhu, josta vaietaan. Isäänsä mies ei ole koskaan tavannut. Lukiessa kuitenkin vahvistuu, että Meursault on seissyt oman elämänsä sivustaseuraajana jo pitkään ennen äitinsä kuolemaa. Meursault vain on, lipuu elämäänsä eteenpäin muttei oikeastaan elä. Jos mieheltä kysyttäisiin tämän unelmia ja haaveita, hän varmasti kohauttaisi olkiaan ja olisi hiljaa.

Camusin teos oli työpaikkani lukupiirin syyskuun luettavana ja herätti runsaasti keskustelua päähenkilön mahdollisesta mielenterveysongelmasta ja esimerkiksi siitä, miten karmivankin hyvin 40-luvulla alkuperäiskielellä ilmestynyt teos on yhä ajankohtainen. Meursaultin lailla omasta elämästään sivullisia löytyy nykypäivänä varmasti esimerkiksi turvapaikanhakijoista ja niistä nuorista, jotka ovat syrjäytymisuhan alla tai jo syrjäytyneet yhteiskunnasta. Minä luin Sivullisen ensikertaa, mutta muutama muu lukupiiriläinen oli lukenut teoksen useasti aiemmin ja yksi muisteli, miten yliopistoaikoina tentissä oli täytynyt pohtia auringon merkitystä teoksessa ja miten kysymys oli saanut hikikarpalot valumaan selkää pitkin.

Kuten lukiessa jo voi aavistaa, Meursaultin kohtalo on surullinen. Mies vangitaan murhasta ja määrätään kuolemanrangaistukseen. Meursault tyytyy kohtaloonsa: Itse asiassa ei ole mitään ajatusta, johon ei lopulta tottuisi. Teoksen päätössanat raastavat.

Olen aiemmin lukenut Camusilta Ruton, josta en enää juuri muista muuta kuin ristiriitaisen lukukokemuksen. Sivullinen kuitenkin kolahti. Teos oli ensinnäkin ensimmäinen teos, johon tartuin Alastalon salin jälkeen, ja jo siksin lyhyt ja nopealukuinen klassikko tuntui suorastaan autuaaliselta. Meursault kosketti henkilöhahmona kovasti. Pidin myös Sivullisen koruttomasta ja toteavasta tyylistä, sillä se sopi täydellisesti elämäänsä tienreunasta seuraavalle miehelle. Sivullinen on ajatuksia herättävä ja mainio vaihtoehto, jos etsii luettavaksi nopealukuista klassikoa.


Sivullisesta ovat kirjoittaneet myös mm. Jokke ja Niina T.

8 kommenttia:

  1. Sivullista tulkitaan kai yleensä niin, että Mersault on niin tunteeton, ettei välitä edes äitinsä kuolemasta. Minä olen kuitenkin ajatellut, että hänen käytöksensä äidin kuoleman jälkeen johtuu nimenomaan surusta, mihin sinäkin viittaat. Niin tai näin, Sivullinen on hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sivullisessa riittää pieneen kokoon nähden paljon tulkittavaa. Mietin, onko äiti-poika-suhteessa ollut jotain, jokin ongelma, jota ei teoksessa avata. Minua kiinnosti, miksi mies tyytyy seuraamaan elämäänsä sivusta ja johtuuko se pelkästään surusta, vaikka siinä varmasti voisi olla yksi syy tunteettomuuteen. Kiinnostava kirja.

      Poista
  2. Minuunkin kolahti tämä aikoinaan kovaa! Sen lakonisuus on täysin ainutlaatuista. Pitäisikin lukea uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sivullinen on varmasti juuri sellainen teos, joka avautuu entistä enemmän uudella lukukerralla eikä kulu. Rutto-teoksen jälkeen hieman oli ennakkoluuloja Sivullista kohtaan, mutta onneksi teos olikin positiivinen yllättäjä.

      Poista
  3. Sivullinen on yksi kaikkien aikojen kirjoja. Se nimi on muuten Meursault. Lieneekö Camus'lla ollut joku taka-ajatus tuota nimeä valitessa, sillä se kirjoitetaan erittäin usein väärin ilman u-kirjainta. Tämä oli aikanaan yliopistolla yksi pakollisista kirjoista proosapraktikumissa ja me kaikki opiskelijat olimme tehneet tuon saman kirjoitusvirheen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkö! Lainaamani pokkarin takakannessa puhutaan siis virheellisesti Mersaultista. Yritin etsiä kirjan sivuilta, onko nimi sielläkin väärin, muttei nyt tietenkään osunut silmään. Erikoista! Kiitos, että huomautit, korjaanpa oikein. :-)

      Poista
  4. Aikanaan kun luin tämän, en oikein päässyt kirjaan sisälle. Nyttemmin luin uudestaan ja täytynee sanoa, että teos on hieno. Keskustelin tästä teoksesta isommassa ryhmässä viime keväänä ja aika monet pohtivat Meursaultilla olevan mielenterveysongelmia. Minä kuitenkin näen Meursaultin hienona esimerkkinä Camus'n eksistentialismista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin kuvitella, että jos olisin lukenut tämän esim. jollekin yliopistokurssille, en välttämättä olisi silloin teoksesta syttynyt. Nyt sen lukeminen oli mieluisaa ja sai tosiaan hyvin irti lukemastaan. Hyvä huomio tuo eksistentialismi, siitä Sivullinen on upea esimerkki.

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!