Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Ne runot, jotka jäivät, Lauri Viita.
Wsoy 2016. Sakari Katajamäki (toim.) 115 s.

Lauri Viidan tuotantoon tutustumiseni alkoi runoteoksesta Ne runot, jotka jäivät (Wsoy 2016). Sakari Katajamäen toimittamaan kokoelmaan on koottu Viidan aiemmin julkaisemattomia runoja ja Onni-sikermä löytyy teoksesta kokonaisuudessaan. Kokoelmasta löytyvät runot ovat peräisin muun muassa lehdistä ja käsikirjoituksista. Teoksen nimi on peräisin Viidan runosta Runoilijan hauta:

Ne runot, jotka jäivät,
kun muita kirjaintelin,
ne vain, ne sentään jäivät
ja soivat: Täällä elin.

Ne runot, jotka jäivät on mainio tapa aloittaa tutustuminen Viitaan runoilijana. Kokoelma valaisee lukijalle koko Viidan runoilijapolun: on perinteistä ja vapaamittaista runoa. On runoja, joissa kieli heittää iloista kärrynpyörää, kuten NenännäisessäNeuvo neulaa, nappo naulaa, / näätä nuoleen, nälkä nuottaan / nukkua navannäkijän. // - - Runo Nenännäinen näyttääkin, miten taitava Viita on sanojen kanssa: jos jotain ei ole olemassa, sanan voi muovailla itse. Kun Viidan taitava sanailu tuli runoista tutuksi, oli hauskaa löytää näitä piirteitä myös romaanista Moreeni.

Omaan makuuni ovat enemmän Viidan modernit runot. Lukupiiriläisistä osa oli lukenut Viidan Betonimyllärin ja kokenut puuduttavaksi lukea pelkästään Viidan mitallista runoutta. Ne runot, jotka jäivät onkin mainio valinta, jos haluaa välillä hypähtää mitallisesta vapaamittaiseen runoon. Kokoelman runojen pituus vaihtelee paljonkin, mutta lyhyiden runojen ystävänä pidin tietenkin enemmän niistä. Nautin siitä, miten Viita saa puristettua minimaaliseen sanamäärään niin paljon. Miten huimasti voimaa mutta myös herkkyyttä mahtuu esimerkiksi seuraavaan runoon:

Tein laulun perhosesta
ja henkäisin. Se lensi.

Oma lempirunoni löytyy Viidan luontorunoista. Aamuhartaus saa huokaisemaan puhtaasta ihastuksesta. Sen tunnelma ui sieluun asti ja värisee ihon alla. Jos jossain runossa on hyvä olla ja viivähtää, niin se on tässä (runo tosin päivänsä perusteella olisi sopinut julkaistavaksi paremmin eilispäivään): 

Syystalven raekuuro
eilen puitu.
Maa pesty.
Haapa riisuutunut.
Tummana möhkäleenä
kuusikko seisoo,
rovastiparvi aamuhartaudessa.
Avaruus saarnaa.
Syyssees aamutaivas
tuhansiin neulassormiin
totuutta vuodattaa.
Värähtää lehmus.
Varis horjahtaa.
Hätäinen sorsa laskeutuu veteen.
On lauantai.


Myös Tuijata on kirjoittanut Viidan runoteoksesta.

Kommentit

  1. Olen jonkinlaisessa Viita-pöllyssä edelleenkin. Luin sen Kootut runot loppuun aivan fiiliksissä, ja tämän haluaisin nyt seuraavaksi käsiini. Pelkästään Onni-sikermä on täydellinen.

    Valitsemasi runo on kerrassaan hieno. Mikä hetken lumo! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti kirjoitat Viidan runoista, lukisin mielelläni ajatuksiasi. :-) Itse haluisin Meriluodon kirjan käsiini heti, kunhan vain yöpöydän pino pienenee.. Todella kiva, että seuraavaksi on vuorossa Teuvo Pakkala. Aion Levon teoksen lisäksi lukea ehdottomasti Pakkalan tuotantoa tammikuussa.

      Rakastan tuota viimeistä runoa. <3

      Poista
  2. Viidan lyriikan sisältö ei ole vuosien saatossa peittynyt lukinseittien verhoamaksi, mennyt vanhaksi, muuttunut liirum-laarumiksi, vaan hänen runoissaan on edelleen lumoa: ajankohtaisuutta, napakkuutta, tehoa ja särmää! "Aamuhartaus" koskettaa, - on lauantai...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitat aivan totta, Takkutukka! Olen niin iloinen, että lukupiriissä valittiin Viitaa. Muuten olisin edelleen tietämätön näin mahtavasta sanataiturista.

      Aamuhartaus kipuaa lempirunojeni joukkoon. Miten huikean tunnelman Viita siinä luokaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!