perjantai 31. maaliskuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit

Lahtarit, Anneli Kanto. Gummerus 2017. 386 s.
Kansi: Jenni Noponen. Arvostelukappale.
Anneli Kannon historiallinen romaani Lahtarit (Gummerus 2017) iskee jysähtäen heti alusta alkaen, kahlitsee otteeseensa eikä päästä enää irti. Istun junassa matkalla kohti synnyinkotini latomerimaisemaa, mutta olen siirtynyt lakitieteen ylioppilas Elias Ylivallin vierelle keskelle aavaa Merenkurkkua. On vuosi 1916 ja Kuolema istuu suksien kärjillä. Olen vasta yhdeksäntoista. Jäätä loputtomiin. Edessä, takana ja sivuilla. Aurinko hohtaa värittömänä niin kuin aina kevättalvella. Pakkanen haukkaa poskipäitä. Olen kotoisin lakeudelta, joka on vihreä, lempeä ja runsas. Tämä valkoinen lakeus himoitsee tappaa minut.

Lahtarit on romaani sisällisodasta valkoisen puolen silmin. Kanto kirjoittaa moniäänisesti, mutta keskushenkilöinä ovat pari ilmajokelaista poikaa, Hermanni Larva-Kokko ja Arvo Sippola. Heidän lisäkseen Kanto kutoo taitavasti yhteen monien muidenkin ääniä. On esimerkiksi opettaja, rintamalääkäri, tamperelainen ylioppilas, arkuttaja, junanlähettäjä, ruotsalainen vapaaehtoinen aatelisupseeri, emäntiä ja suomenhevonenkin. Aluksi jouduin palailemaan usein etusivun henkilölistaan, kun mietin, oliko joku nimi keskeisimpien henkilöiden listalla. Ei kannata kuitenkaan anttaa periksi, sillä alun kankeuden jälkeen mosaiikkimaiseen kerrontaan sujahtaa kuin huomaamatta.

Nuoret pojat lähtevät sotaan rinta rottingilla ja intoa uhkuen. Matka mutkittelee Vaasasta kohti Viipuria. Todellisuus ampuu pian kohti ja kuoleman tuskaiset huudot ovat tiukemmin läsnä, kuristavat kurkkua. Täs ei olla enää ajamas ryssiä maasta ulos, nyt tapellahan, kumpi täs maas ottaa komennon, punaaset vai isänmaalliset. Me vai nuo. Lahtarit vai punikit. Kukaan ei ole sodan jälkeen sellainen kuin ennen: ei vaikka kuuluisi voittajiin. 

Luen loppuosaa kirjasta Tampereella ja katson ikkunasta siintävää Aleksanterin kirkkoa, jonka portailla otettu kuva on ajanut Kannon kirjoittamaan Lahtarit. Hän nimittäin kertoo kirjan takalieveessä, että oli huomannut Vapriikin näyttelyssä Tampere 1918 valokuvan, jossa Ilmajoen suojeluskuntalaiset seisovat Aleksanterin kirkon portailla Tampereen valtauksen jälkeen. Yksi noista miehistä oli Kannon isoisä. Löysin itse kyseisen kuvan, kun huomasin työpaikkani koulukirjaston hyllyssä Tampere 1918 -kirjan. Lahtarit hiipii entistä lähemmäs lukijaa, kun tietää, että Kanto yrittää sen avulla pohtia isoisänsä sotamatkaa, josta hän ei koskaan kysynyt isoisänsä eläessä.

Lahtarit on eri äänien kudelma, mutta se on myös kielen ilotulistusta, sillä eri murteita on edustettuina runsaasti. Itseäni ilahdutti tietenkin lukea eteläpohjalaista murretta, jota teoksessa on eniten. Sen lisäksi on muun muassa Tampereen, Porin ja Helsingin murteita sekä yleiskielisiä osuuksia. Murteiden ansiosta henkilöt ovat entistä vahvemmin omanlaisiaan persoonia. 

Punikkeja oli vielä mettis ja navetoos, joukostansa eksynehiä ja niitä, jokkei ollu keriinny karkuhun. Niitä me sitten mettästimmä. Oli ristuksen kylymä aamu, vaikkoli maaliskuun puoles ja ylitte, aiva naama kohmees, sormet jäykkinä ja pää kipiä. Sitte rupes aurinko paistamahan, ilma lämpeni ja puitten oksista alkoo tippua pisaroota. Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis.

Lahtarit koskettaa, pakahduttaa ja jää syvälle ihon alle. Kannon huolellinen tautatyö näkyy. Siinä missä teoksen alku on mielestäni mieleenpainuva, niin on myös lopetus. Se on järisyttävän hieno. Lahtareiden lukemisen jälkeen ei voi muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen. Tiedän jo nyt, että se on yksi tämän vuoden parhaimpia lukemiani kirjoja.


Kiitos ihanalle ystävälleni Sarille, että hän suositteli Anneli Kannon romaania, sillä muuten tämä vavahduttava lukukokemus olisi saattanut jäädä kokematta. Lahtareista ovat kirjoittaneet mm. LauraMari SaavalainenKatja, Tuomas ja Tuijata. Anneli Kannon punaisia naiskaartilaisia käsittelevä romaani Veriruusut (2008) meni samantien lukulistalle. 

12 kommenttia:

  1. Luen tätä juuri ja pidän myös paljon. Nuorten miesten uho on alussa niin palavaa ja murteita on mahtavaa lukea. Hurjaa on sotiminen, se alkaa olla nyt kirjan puolivälissä selvää kaikille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on myös niin sinunkin kirjasi, ja odotankin mielenkiinnolla arviotasi. Kanto ei piilota mitään, kaikki karmeudet joukkoteloituksista mielenterveyden katoamisiin tuodaan esiin. Loppu pysäyttää ja jättää paljon pohdittavaa sisällissodasta ja sen vaikutuksista ihmisiin.

      Poista
  2. Vieläkin mietin, että luenko vai en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos historialliset romaanit kiinnostavat, suosittelen kyllä lämpimästi. :-)

      Poista
  3. Lahtarit antaa paljon ajateltavaa ja jää mieleen. Minäkin aion ehdottomasti lukea Veriruusut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, miten upea kirja, ei voi muuta sanoa. En ole mielestäni aiemmin lukenut sisällissodasta valkoisten näkökulmasta, joten jo siksikin Lahtarit on kiinnostavaa luettavaa.

      Poista
  4. "Lahtareiden lukemisen jälkeen ei voi muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen. " Lukulistalle menee, kiitos <3

    VastaaPoista
  5. Sain romaanin äskettäin päätökseen ja todellakin yhdyn sanoihisi: "Lahtareiden lukemisen jälkeen ei voi muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen." Vaikuttava ja raadollinen lukukokemus ja taitaa mennä jokunen tovi, ennen kuin saan puettua kokemukseni sanoiksi järkevällä tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En yhtään ihmettele, sillä minullakin kirja oli monta viikkoa luettuna odottamassa bloggaamista. Ajan kulumisesta huolimatta Lahtarit pysyi edelleen väkevänä mielessä. Mielenkiinnolla luen sitten arviosi, kun sinun hetkesi on oikea kirjoittamiselle. :-)

      Poista
  6. Veriruusut ja tämä ovat olleet lukulistallani heti ilmestymisistään lähtien kuin liimattuina aiheensa takia. Lahtareita selailin kaupassa ja aloin epäröidä. Onko romaani ollenkaan? Mutta kannattaa siis pitää lukulistalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla Veriruusut on sen sijaan mennyt ihan ohi! En muista ollenkaan, että olisin lukenut siitä mitään arvioita tai muutenkaan kiinnittänyt huomiota kirjaan. Ehkä luen sen jo tänä vuonna.

      Mosaiikkimaisuus vaatii kyllä alkuun totuttelua, ja edelleen mietin, olisiko joitain osia voinut jättää pois. Kun kuitenkin sinnikkäästi jatkaa eteenpäin, alkaa huomata, miten sirpaleista löytyy yhtymäkohtia ja miten ne alkavat muodostaa kokonaisuuden. Suosittelen kyllä lämpimästi lukemaan ja hyvä, että kirja on listallasi. :-)

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!