George Saunders: Sotapuiston perikato

Sotapuiston perikato (CivilWarLand in Bad Decline), George Saunders. Siltala 2016 (englanniksi 1996). 208 s.
suom. Markku Päkkilä. Kansi: Ilkka Kärkkäinen.

George Saundersin dystopiakuvaukset tekivät minuun vaikutuksen, kun luin hänen novellikokoelmansa Joulukuun kymmenes. Viime vuonna ilmestyi suomeksi Saundersin esikoinen Sotapuiston perikato (Siltala 2016), joka kohautti Yhdysvaltoja ilmestymisvuonnaan 1996. Sotapuiston perikatoa lukiessa on kyllä pakko hämmästellä aika ajoin sitä, miten kauan teoksen kirjoittamisesta on ja miten se silti tuntuu vasta kirjoitetulta. On muuri, jonka yli epätoivoiset vanhemmat heittävät lapsensa ja toivovat, että nämä selviävät, viallisiksi luokitelluilla ihmisillä on rannekkeet, josta heidät pystyy tunnistamaan, johtajat pompottavat työntekijöitään miten tahtovat ja köyhiltä riistetään viimeisetkin rahat rikkaille.

Tänä iltana kansakunta vihdoinkin äänestää. Johtoporrasta uhmaten isä Onswald on virittänyt ajanvietekeskukseen lyhytaaltoradionsa. Hän sanoo että olipa äänestystulos mikä tahansa meidän täytyy olla optimistisia. Hän sanoo että kävi miten kävi meillä on siunaus myötä. Hän myöntää, että meillä on raskas risti kannettavanamme, - -

Sotapuiston perikato sisältää seitsemän novellia, joista viimeinen on pidempi kertomus. Miten väärässä olinkaan, kun kuvittelin pystyväni lukemaan tätä työmatkalla bussissa. Sotapuiston perikato on nimittäin vaativampi luettava kuin Joulukuun kymmenes. Saunders ei johdattele, selitä tai pohjustele lukijaa vaan tarinaan liittyy mitä erikoisempia ja odottamattomampia seikkoja, minkä vuoksi alkuun pääseminen vaati hieman totuttelua. Annoin Saundersin novellikokoelman hieman levätä, luin muuta ja jatkoin uudelleen. Sitten lukeminen lähti kiitoon.

Kokoelman novelleissa kuvataan yksilöitä, jotka tekevät töitä sisällissota-aiheisessa teemapuistossa tai isossa uutta teknologiaa tuottavassa yrityksessä rahanahneiden ja itsekeskeisten pomojen alaisina. Novellien dystopiamaailma on toinen toistaan kylmäävämpi ja synkempi. Niihin ei halua jäädä seisoskelemaan liian pitkäksi aikaa vaan siirtyä reippain askelin eteenpäin, vaikka Saundersin purevan mustan huumorin ansiosta lukija ei ihan huku pimeään. Mieleeni painuivat erityisesti Runsaudenmaa, 200-kiloinen toimitusjohtaja ja Muistoja rouva Schwartzille, joka nousi suosikikseni. Novellissa rikastutaan tyhjentämällä ihmisten mielestä muistoja, joita nämä eivät koe enää tarvitsevansa tai haluavansa. Kuten niin moni novelli, erityisesti tämä tuntui vatsassa pahana olona ja suruna. Mitä ihminen onkaan valmis tekemään, jotta hänelle jäisi edes pieni ihmisyyden riekale?

Vaikka Sotapuiston perikato ei ole iloista luettavaa, sitä ei kannata välttää vatsanväänteiden pelon takia. Saunders näyttää, miksi silmiään ei kannata ummistaa ja miksi ei kannata olla hiljaa ja toimimatta silloin, kun yksilön ääntä tarvittaisiin eniten. Viimeisen novellin lopetus jättää toivon valon välkkymään. 


Sotapuiston perikato oli lukupiirimme viimeisin kirja, ja siitä ovat kirjoittaneet lukupiiriläisistä Elina ja Kaisa V. Lisäksi ajatuksistaan ovat kirjoittaneet mm. Laura, Suketus, Opus eka ja Omppu.  Osallistun kokoelmalla novellihaasteeseen

Kommentit

  1. Tämä on niin hyvä! George Saunders on kiilannut suosikkieni joukkoon pysyvästi. Uskaltaisikohan kokeilla alkukielellä jotakin suomentamatonta, on niin pitkä aika englanniksi lukemisesta ja onhan tämä haastavaakin tekstiä. Hmm...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti mieheltä suomennetaan pian taas lisää! Hän on kyllä dystopianovellien mestari.

      Poista
  2. Kylmäävää ja herkullista tekstiä. Tuo 200-kiloinen toimitusjohtaja ei meinaa jättää minua rauhaan millään. Eikä kyllä tuo viimeinen tarkinakaan, joka muistutti Atwoodin Herran tarhureita ehkä eniten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laatuluettavaa, ai että! Minä näin lukupiirimme jälkeen untakin siitä, että olin viimeisen novellin kaltaisessa maassa ja että lukeuduin itse viallisiin ihmisiin. Hiemanko ahdisti, kun heräsin, huh!

      Poista
  3. Mua häiritsi, että tässä oli novellit keskenään niin samanlaisia. Joulukuu-kirja iski paljon kovempaa ja korkeammalta, tosin tämä Sotapuistohan onkin Saundersin esikoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joulukuun kymmenes on kyllä huikean hieno. On totta, että siinä novellit ovat selkeämmin erilaisia kuin tässä esikoisessa. Minuun kolahti kaikki ihmeellisyydet, joiden ilmestymistä ei osaa ennakoida tai odottaa, ja se, miten novellit ravistelevat, pökerryttävät, kauhistuttavat, ihastuttavat ja vaikuttavat siltä, kuin olisivat kirjoitettu tähän hetkeen.

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!