keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Mistä maailmat alkavat, Joel Haahtela. Otava 2017. 300 s. Kansi: Päivi Puustinen.

Olen lukenut Joel Haahtelan koko tuontannon esikoiskirjaa lukuun ottamatta. En tiedä, miksi en ole sitä lukenut vieläkään. Jotenkin se vain on jäänyt, vaikka Haahtela kuuluu lempikirjailijoihini. Kaikista rakkain minulle on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, Naiset katsovat vastavaloon. Viimeisimmän julkaisun, Tähtikirkas, lumivalkea, jälkeen ajattelin, että nyt on aika: jätän Haahtelan tuotannon muiden luettavaksi, tämä oli nyt tässä. En päässyt kirjan sisälle ollenkaan ja lukeminen oli takkuista, kiukutti ja harmitti. Kun Mistä maailmat alkavat (Otava 2017) ilmestyi, alkoi mieli hiljalleen muuttua. Jos nyt kuitenkin antaisin vielä yhden mahdollisuuden. Onhan kirjassa niin upea kansikin. Voih, minkä kamalan virheen olisinkaan tehnyt, jos en olisi teosta lukenut! Se on pakko tunnustaa jo näin heti alkuun.

Tähtikirkas lumivalkea näkyy Haahtelan uutuusromaanissa siten, että aiemasta romaanista tuttu Leo Halme vilahtelee nyt sivuhenkilönä. Siinä missä edellinen romaani aiheutti minulle harmaita hiuksia, Mistä maailmat alkavat avautuu paljon vaivattomammin. Teoksessa on jotain uutta ja yllättävää, mikä ilahduttaa, koska olen jo vähän pelännyt, tyytyykö Haahtela kierrättämään samoja tunnistettavia seikkoja kirjasta toiseen. Toki niitä on tässäkin, mutta ei lainkaan pölyttyneinä: Mistä maailmat alkavat on raikas ja vetovoimainen.

Nuori Visa on isätön, ja hän asuu yhdessä äitinsä kanssa Helsingissä. Eletään sotien jälkeistä aikaa. Visa toimii elokuvateatterissa paikannäyttäjänä, ja hän nauttii siitä, miten voi tarkkailla katsojien reaktioita elokuvan juonenkäänteisiin. Eräänä iltanan elokuva van Goghista vaikuttaa Visaan peruuttamattomasti. Yhtäkkiä hän tietää haluavansa taiteilijaksi. Ajatus täyttää Visan jokaisen solun, kun hän seisoo kadulla taivaan varistellessa lunta olkapäille.

Visa alkaa määrätietoisesti tehdä töitä tullakseen taitelijaksi. Hän lainaa kirjastosta taidekirjoja, ostaa tarvittavia välineitä, harjoittelee piirtämällä kasvokuvia kaikista, jotka vain suostuvat kuvattaviksi ja pääsee opiskelemaan Vapaaseen taidekouluun. Visa imee itseensä kaikki mahdolliset taideopettajien opit: Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru. Vapaassa taidekoulussa Visa myös tutustuu ja ystävystyy Tapioon, jonka sisko Helmi saa veren kuohumaan. Lukija seuraa, miten elämä kuljettaa Visan vuosiksi maailmalle Italian Bolognaan ja Venetsiaan. Lopulta halu palata vie ajatuksista suurimman tilan.

Aika ajoin meistä kaikista irtautuu uusi ihminen, jota me salavihkaa valmistelemme matkaan. Se taittelee paitansa, pakkaa matkalaukkunsa, vetää remmit kireälle, ottaa takin naulasta ja sanoo meille hyvästit, sulkee oven perässään. Me katselemme ulos ikkunasta ja näemme sen kävelevän kadulla, katoavan kulman taakse. Mutta uusi ihminen ei ole lopullinen, vaan yhtenä päivänä se istuu samalla tavalla kuin me nyt, kuulee oven kolahduksen ja kävelee ikkunan ääreen hyvästelemään sen joka vuorollaan lähtee.

Haahtelan romaanin juonenkaari yllättää Haahtelaa paljon lukeneen selkeydellään, ja pidin siitä, ettei kaari hajoa eri suuntiin kuten yleensä. Siinä missä Tähtikirkas, lumivalkea jätti minut hytisemään ulkopuolelle, huomaan tällä kertaa kääriytyväni Haahtelan kerrontaan kuin huopaan, jonka alta ei ole kiire pois. Sen lohdullisuus hyrisee sydänalassa ja vakuuttaa niin kuin Päivi Puustisen luoma upea kansikin: harmaimmassakin näkymässä voi nähdä räiskyviä värejä, kun osaa katsoa oikein, nähdä udun taa. Pidin suunnattoman paljon siitä, että Mistä maailmat alkavat on taideromaani. Kuulin korvissani kynän rapinan paperia vasten, tunnistin katseen tarkkuuden, kun Visa havainnoi taitelijoiden maalausjälkeä sekä sen, miten joku arjen tilanne jää mieleen kuvana, jonka voisi jäljentää kankaalle. Nautin taidepohdinnoista ja siitä, miten teosta lukiessa oppi uutta, kun täytyi googlata joitain itselle vieraita taitelijoita. 

Haahtelan kieli on kauniin kirkasta niin kuin aina. Ajoittain on ihan pysähdyttävä nauttimaan lempeästä jälkimausta, viivyteltävä vielä hetki. Teoksen loppupuoli Italiassa vietettyine vuosineen menettää tehoa ja tuntuu laahaavalta, mutta lopetus on miellyttävän hiljainen ja viisas, siveltimen viimeinen silaus.


Haahtelan romaanista ovat kirjoittaneet esimerkiksi riitta kArjaOmppuKatjaMaria ja Ulla

4 kommenttia:

  1. Äh, kirjoitin pitkän kommentin, mutta sitten täällä kotona nettiyhteyteen tuli jotain häikkää eikä kommentti tullutkaan perille. Uusi, lyhyempi yritys.

    Ihanaa, että pidit tästä. Minustakin Haahtelan uusin on parempi kuin Tähtikirkas, ehjempi, kiinnostavampikin. Nautin myös Italia-osiosta. Ja lue ihmeessä kirjailijan esikoinen. Se on hieman raakilemainen muuhun tuotantoon verrattuna, mutta kiinnostava ja sellainen, josta löytää kaikuja myöhempiin romaaneihin.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kannatti, Mistä maailmat alkavat on juuri sellainen lukunautinto, jota kaipasin Tähtikirkasta lukiessani. Ihan kylmät väreet juoksivat iholla ja muu maailma unohtui, kun luin uutuukaista. Juuri tällaista on Haahtelan lukeminen parhaimmillaan. Esikoisen luen vielä jonain päivänä. :-)

      Poista
  2. Hih, sinä kääriydyit huopaan, minä vilttiin :) Taitaa olla ensimmäinen kerta kun huomaan että jaetaan melkein sanasta sanaan sama fiilis :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, meillä on sitten ollyt hyvin samanlainen lukukokemus :-D Ihana kirja!

      Poista

Jokainen kommentti on ilo!