Anneli Kanto: Veriruusut

Veriruusut, Anneli Kanto. Gummerus 2016. 425 s. pokkari. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Anneli Kannon romaani Lahtarit (Gummerus 2017) oli kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus vuoden alkupuolella, ja laitoin samantien kirjailijan aiemman julkaisun Veriruusut (Gummerus 2016) lukulistalle. Ilahduin kovasti, kun teos valittiin luettavaksi viime kuussa lukupiirissä. Näkökulma sisällissodasta on toinen kuin Lahtereissa, joka on moniääninen kudelma valkoisten silmin. Veriruusuissa seurataan sen sijaan punaisten nuoria naiskaartilaisia. Vaikka Lahtareissa ääneen pääsi myös jokunen nainen, näkökulma on siinä ja muissakin sotaromaaneissa pääasiassa miesten. Siksi erityisen kiinnostavaa oli saada lukea sisällissodasta ainoastaan naisten silmin.

Veriruusut kertoo etenkin kolmesta nuoresta naisesta, jotka värväytyvät punakaartiin Valkeakoskella ja Tampereella. Sigrid on 15-vuotias valkeakoskelainen, joka saa töitä paikallisesta tehtaasta ja tutustuu ja ystävystyy siellä tomeraan Marttaan. Hänen mukanaan Sigrid liittyy mukaan työväentalon rientoihin tiukan äidin vastusteluista huolimatta. Lempi sen sijaan kyllästyy olemaan piika ja karistaa harmaan arjen jaloistaan muuttamalla Tampereelle. Sieltä hän uskoo löytävänsä haavekuviaan vastaavaa elämää ja pääsee töihin Finlaysonin tehtaalle. Kun vallankumouksen myötä tehtaankin ovet sulkeutuvat, Lempi liittyy naiskaartiin. Pian naiset ovat pukeutuneet monien pöyristykseksi sotilaan housuasun ylleen ja olkapäätä vasten painaa kivääri. Kehossa kihelmöi odotus ja jännitys. Teoksen loppupuolella kolmen naisen tiet lopulta yhdistyvät.

Kuolemista hän ei ollut aiemmin ajatellut. Vallankumous oli ollut voitokasta riemukulkua, ei ruumisarkkuja ja surua. Se oli ollut rintaa pakahduttavaa elämänhuumausta, ei lohdutonta kuolemaa. Mutta kenties vallankumouksen voitto ja ilo tulivatkin vasta kuoleman ja itkun jälkeen.

Anneli Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä, ja fiktio ujuttautuu faktaan taidokkaasti. Teoksen takaa löytyy laaja lista lähdekirjallisuutta. Kirjailijan kynänjälki toi usein lukiessani mieleen Väinö Linnan, enkä ollut lukupiiriläisistä ainoa, joka oli kokenut samoin. Kanto luo henkilöhahmoista omanlaisiaan kiinnostavia persoonia, joihin kiintyy. Henkilöiden vahvat murteet tuovat väriä, keveyttä ja huumorin pilkettä muuten niin julmaan ja lohduttomaan tarinaan. Sota tulee hyvin liki erityisesti siksi, että teoksessa liikutaan itselleni tutuilla seuduilla Tampereella juuri niilläkin kaduilla, joilla liikun lähes päivittäin. 

Tapahtumat kiihtyvät, mitä lähemmäs takakantta edetään. Lukiessa osaa aavistaa ja tietääkin, miten lopulta tulee käymään, mutta siitä huolimatta viimeisten sanojen jälkeen alkaa itkettää. Huomasin, että olin kai työntänyt mielessäni naisten nuoren iän kauemmaksi, ehkä en ollut halunnut ajatella sitä. Loppu ravisteli minut hereille ja pakotti miettimään, miten nuoria, vasta elämänsä alkutaipaleella olevia naiskaartiin kuuluvista naisista valtaosa oli.

Olen ihan mykistynyt Anneli Kannon sotaromaanien äärellä. Jos olet suunnitellut lukevasi Suomen juhlavuoden kunniaksi, suosittelen, ei vaan vaadin (!), että luet joko Veriruusut, Lahtarit tai vaikka molemmat.


Anneli Kannon teokseen pohjautuva musikaali Tytöt 1918 saa ensi-iltansa Tampereen Työväen teatterissa 25.1.2018. Se on ehdottomasti nähtävä. Muualla romaanista ovat bloganneet Kaisa V.LiisaLukuneuvoja ja Tuijata. Teos on ensimmäinen, jolla osallistun Ompun 1918-haasteeseen.

Kommentit

  1. Lahtarit oli kirjana taidokkaampi ja vaikuttavampikin kuin perinteisempi Veriruusut, mutta tykkäsin kyllä tästä Veriruusuistakin todella paljon. Ja varsinkin loppupuolella kirja vetosi kovin voimakkaasti tunteisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lahtarit on tämän vuoden parhaimmistoa, kenties parhain lukemani teos. Totta, se on taidokkaampi. Molemmat kirjat tekivät syvän vaikutuksen. Veriruusut vaikutti myös siksi, etten aiemmin ole lukenut romaania sisällissodasta ainoastaan naisten näkökulmasta.

      Poista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!