Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen), Kjell Westö. Otava 2017. Käsikirjoituksesta suom. Laura Beck.
459 s. Arvostelukappale.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas (Otava 2017) on tämän syksyn kirjajulkaisuista se, jota olen odottanut itse kaikista eniten. Westön uutuusteos on täyteläinen ja hitaasti nautittava lukuromaani kolmesta eri sukupolvesta 1960-luvun lopusta nykypäivään. Nimettömäksi jäävä kirjailija alkaa erään tapahtuman myötä muistella mennyttä elämäänsä aina lapsuudesta aikuisuuteen. Muistot lähtevät liikkeelle lapsuudesta, jolloin kertoja saa kutsun rikkaan Rabellien suvun Ramsvikin kartanoon, idylliseen ja hunajaiseen kesäparatiisiin. Ramsvikissä kertoja solmii ystävyyssuhteen perheen pojan, Alexin, kanssa. Kaikista ravistelevinta on kuitenkin ensirakkaus tyttäreeseen, Stellaan, jonka suhteen kertoja jahkailee rasittavuuteen asti vielä sitten aikuisiälläkin. 

Rikinkeltainen taivas herätti minussa hieman hämmennystä, sillä välillä lukeminen oli hyvinkin tahmeaa ja välillä taas suorastaan lensi eteenpäin. Kokonaisuutena teos on laadukasta luettavaa, ja etenkin kertojan nuoruuden kuvaus vetää mukaansa. Sen lukemisesta nautinkin kaikkein eniten. Pidin myös siitä, miten lukija hiljalleen kuorii esiin totuuksia kätköjen alta ja löytää uusia puolia ihmisistä.

Tarinan edetessä minua kuitenkin alkoi ärsyttää aika tavalla useimmat henkilöhahmoista. Etenkin kertojan päättämättömyys, samoissa naissuhteissa edes takaisin hyppely sekä jumiutuminen nuoruuden tapahtumiin raivostuttivat. Teki mieli ravistella kertojaa, että jatka nyt hyvä ihminen elämässä eteenpäin, äläkä jumiudu menneisiin ihmissuhdesoppiin. Toisaalta kertojan epäluotettavuus  taas on ihan kiinnostavaa. Nurinasta huolimatta Westön henkilöhahmot ovat kyllä jälleen omanlaisiaan, Rabellien suku on mielenkiintoinen ja etenkin Alex oli mielestäni sen kiinnostavimpia hahmoja. Hänen kohdallaan on mielenkiintoista tarkastella valtaa ja sen vaikutusta ihmiseen. Lisäksi Ramsvik on miljöönä herkullinen ja lempeä sekä juuri sellainen, jonka voi kuvitella herättävän nostalgioita lapsuuden onnellisista kesistä. 

Rikinkeltainen taivas ei kiilaa suosikkieni edelle vaan jää Kangastus38:n ja Missä kuljimme kerran -teosten taakse. Vaikka Westön historialliset romaanit purevat minuun eniten, Rikinkeltainen taivas jättää ihan kelpo maun. Kenties se on teos, joka hitaan lukemisen lisäksi myös kypsyy mielessä pidempään. Suosittelen Westön uusinta erityisesti sukupolviromaaneista pitäville.


Westön romaanista ovat kirjoittaneet myös esim. SuketusJonnaOmppu ja Laura

Kommentit

  1. Meillä monella on lapsuudenystävä, jonka kanssa voi jatkaa siitä mihin jäätiin. Tässä oli parasta sen ystävyyden pysyminen kaikesta huolimatta. Naisia tuli ja meni, mutta ystävyys pysyi. Olihan ne naisjutut aika omituisia, mutta elämä on.
    Ei lempparikirjojani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ystävyyden kuvaus oli toki hienoa, ja sen säilyminen oli hienoa. Siitä huolimatta minun ja päähenkilön välillä oli jotain kitkaa, jota ei vain saanut pois. En tiedä, jotenkin en vain päässyt hänen lähelleen lukuun ottamatta lapsuuden ja nuoruuden kuvausta, joka oli parasta antia. Aikuisiän osuudessa päähenkilö jäi etäiseksi.

      Poista
  2. Yleisesti ottaen Westön teoksia on ollut iloa lukea niiden ilmavuuden, kerronnan ja teemojen kiintoisuuden ansiosta. Tämän kirjallisen taivaan suhteen jäi hitusen hämmentynyt ja ohi-meni -olo. Tämä rakkaustarina, jota lähemmäs rakkausromaania Westö ei sanojensa mukaan (Iltalehti 18.8.2017) pääse on silmukkamallinen, ajoittain vuosien mittaan liekkiinsä leimahtava, oli
    arveluja herättävä, sillä omakohtaisesti kallistun perättäiselle ja lineaariselle linjalle.

    Svenska talande bättre folk -henkisyyden alleviivaamista oudoksuin tarpeettomana ja rahantekokone Axelin maailmalle ja sen edustamille arvoille en itseisarvoa anna.
    Tuon Main kommentin lapsuusiän tuntemukset sen sijaan jaan täysin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos tuosta rakkausromaaniin liittyvästä kommentista, sillä en ole Iltalehden juttua lukenut. Luulen, että Rikinkeltainen taivas on kohdallani teos, jota pitää vähän sulatella pidempään. Siinä on hyviä puolia, mutta henkilöiden, etenkin kertojan, lähelle oli vaikea päästä. Lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset olivat suosikkejani, ja mieleen jäi myös itse kartano. En yhtään ihmettele, että kertoja haikailee siellä vietettyihin lapsuuden kesiin!

      Poista
  3. Kangastus 38 on Westö-suosikkini, ja hyvänä kakkosena on Missä kuljimme kerran. Samat suosikit kuin sinulla.

    Luulenpa, että tämänkin luen jonain kiireettömänä hetkenä, mutta en nyt odota häikäistymistä. Ehkä toisaalta Westön hidas kerronta myös kietoo pauloihinsa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Jokainen kommentti on ilo!