perjantai 14. syyskuuta 2018

Mitä yhteistä on Timo Sarpanevalla ja Pintillä? - Tommi Kinnunen: Pintti

Mitä Timo Sarpaneva tuo mieleesi? Kenties mieleesi nousee kuva vanhempiesi hyllyssä olevista Festivo-kynttilänjaloista tai Tsaikka-lasit, joista juot glögiä jouluisin. Ehkä mielessäsi on heti kirkkaana tyylikäs musta valurautapata puukahvoineen. Tai ehkä tiedät, että Sarpaneva on suunnitellut Iittalan kaikkien tunteman i-logon. 

Helsingin Designmuseossa on vielä 23.9.2018 asti muotoilija ja kuvanveistäjä Timo Sarpanevan näyttely. Kävin katsomassa näyttelyn aika hiljattain samalla, kun uusin museokorttini. Sarpanevan tuotantoon tutustuessani havahduin siihen, että Tommi Kinnuselta lukemani romaani Pintti ponnahti jatkuvasti mieleeni. Lukiessani Sarpanevan työtavoista koin useita ahaa-elämyksiä: Juuri tuolla tavallahan Pintissäkin taidettiin tehdä se lasiesine! tai hei tuo tekniikka kuulostaa tutulta! tai ahaa, tuon näköinen se valmis tuotos saattoi olla Kinnusen romaanissakin. En ollut Pinttiä lukiessani etsinyt tietoa lasinpuhalluksesta, vaikka kaikki siihen liittyvä olikin itselleni vierasta. En myöskään ollut ajatellut Sarpanevaan näyttelyyn mennessäni, miten mainiosti se sopisi yhteen juuri lukemani romaanin kanssa. Kun esimerkiksi luin, miten Sarpanevan kuuluisa Orkidea-lasiveistos on tehty, muistin oitis, miten työtapa tulee esiin Kinnusen Pintti-teoksessa: Helmi huomaa lattialla tikun, lyijykynän paksuisen, nostaa sen ja kastelee vesiämpärissä. - Odota, se sanoo ja työntää tikun nopeasti maljakon paksuun pohjaan. Hehkuva lasi kuumentaa kostean puun, ja höyry pullistaa pohjan sisään kauniin pyöreän kuplan. Tikkuilmatekniikassa puutikku työnnetään tuhatasteiseen lasimassaan. Sarpaneva on käyttänyt tätä Orkidean lisäksi alla olevan kuvan lasiteoksissa Ilmat ja Linnunpää.

Ilmat ja Linnunpää.
Timo Sarpaneva (1926-2006) oli elinaikanaan työteliäs muotoilija, joka nousi jo 1950-luvulla palkituksi muotoilijaksi myös kansainvälisesti. Hän työskenteli muun muassa Iittalan ja Venetsian lisäksi Nuutajärven lasitehtaalla, minne Tommi Kinnusen teoksen tapahtumat sijoittuvat. Pintti on kolmenpäivänromaani, jossa ääni annetaan vuorollaan kolmelle sisarukselle: Jussille, Helmille ja Railille. Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1949-1951. Näinä vuosina Timo Sarpaneva on tehnyt ensimmäisiä työvuosiaan muotoilijana ja Iittalaan hänet palkattiin vuonna 1951. Nuutajärven lasitehtaalla kaikki kylän asukkaat joutuivat töihin lasitehtaalle, heikoimmatkin. Jussilla, Helmillä ja Raililla on jokaisella oma tehtävänsä tehtaalla, mutta Jussin tehtävä vaihtuu usein. Kun kädet muistavat, mitä pitää tehdä, voivat ajatukset kulkea muualla kuin työnteossa: omissa murheissa, mietteissä ja muistoissa, joita ei enää saa takaisin, vaikka kuinka huutaisi öisin ikävää.

Suomalaisten lasitaitelijoiden kaarti on pääosin miehinen, sillä kuten Pintissäkin nousee esiin, naisten rooli oli sivussa. Huone on täynnä taljojen huminaa, voimapyörien vikinää, lasin kilinää sekä kirskuvaa ja sirisevää ääntä, kun miehet kaivavat kuvioita lasien kylkiin. Naisten työ on äänetöntä. Sodan aikaan naiset otettiin hampaita kiristellen lasinpuhaltajien oppiin, kun valtaosa miehistä oli rintamalla. Pian nuorimmat postipojat, lapset vasta, antoivat patistelulle periksi, ja he näyttivät, miten lasia noukitaan hehkuvista uuneista ja miten siitä pyöritellään plootua vasten aloitusposti. Kun sota sitten päättyi, naiset joutuivat palaamaan tavanomaisiin tehtäviinsä: varastoon ja pesualtaan äärelle. Helmi ja Raili ovat oppineet lasinpuhalluksen kikkoja isänsä työskentelyä aikanaan seurattuaan. Lisäksi Helmi saattaa töiden jälkeen puhaltaa lasia yhdessä miehensä kanssa, vaikka Jussi mielellään olisi tämän kanssa kahdestaan.

Sarpanevan lasiteoksia tutkiessa katse jää viipyilemään lasin kauniin pyöreisiin muotoihin, sisälle vangittuihin tanssiviin ilmakupliin sekä risteileviin jälkiin, joiden muoto tuo mieleen puun oksan. Lasiteoksia katsoessa ja niiden mieleenpainuvia nimiä silmäillessä miettii, mistä Sarpaneva on saanut töihinsä inspiraation. Ehkä sadepisaroiden kilpajuoksusta lasia pitkin? Kenties vanhan tammen kaarnan tunnusta sormia vasten tai tummanpuhuvasta taivaasta juuri ennen myrskyä? Katsokaa nyt vaikkapa Jurmo-lasistoon vangittua elävää liikettä tai Meren peilin lumoavaa hiljaisuutta. Myös lasistojen nimet ovat kiinnostavia; ne johdattavat tulkintaa ja ruokkivat mielikuvitusta. Ovatko Sarpanevan ympäristöä tarkkailevat silmät olleet yhtä tarkat kuin Jussin, joka etsii siskonsa miehelle inspiraatiota lasin työstämiseen? Alla pari tähän liittyvää katkelmaa romaanista:

Vastapalvelukseksi Jussi etsii Rekolle muotoja. Kun hän löytää ulkoa jotakin kiinnostavaa, näkinkuoren tai eteisestä puretun lattialankun alapuolelle vieri viereen kiinnittyneiden perhojen kotelokoppien rivin, hän ensimmäiseksi ajattelee, mahtaisiko Rekokin nähdä siinä jotakin kiinnostavaa, värin vaihtumista tai ääriviivojen kauneutta. - - 

Joitakin Jussin tuomia esineitä Reko heittää pois, sillä se ei erota niissä sitä, minkä Jussi näkee. Joistakin se tahtoo kysyä tarkemmin, mutta Jussikaan ei osaa muovata sanoiksi sitä, minkä silmä kyllä erottaa. Palmikkoneuleen jännittävä siksak on vielä mahdollinen selittää, mutta päästäisen kallon mittasuhteista tai kotkansiiven lehden säännönmukaisuudesta on vaikea puhua. Ja sitten on niitä, joita ei voi tuoda. Myrskyn murtaman hongan rungon säleet tai sulavan jään sinisen värin sävyt, lehteen puhkeavan lepän väri. Joskus Reko on lähtenyt hänen kanssaan metsään, ja silloin hän on yrittänyt osoittaa, miten virheettömänä taivas peilautuu järven pinnasta, kuinka säännönmukainen on päivänkorentojen edestakainen lento veden päällä tai miten täyteläiseltä tuoksuu sammalikko sateen jälkeen. Joskus Reko huomaa, joskus ei. Jussille riittää, että mies katsoo ja yrittää nähdä.

Jurmo.
Meren peili.
Kun poistuin näyttelystä, en lähtenyt pelkästään mukanani tietoa Sarpanevasta ja muotoilusta vaan portaita alas kulkivat käsikkäin Sarpaneva ja Pintti. Olin saanut paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelin: lukukokemukseni oli syventynyt ja olin palannut lukemaani uudelleen ja uudelleen. Jos sinulla ei ole mahdollisuutta lähteä Nuutajärven lasikylään, suosittelen käymään Designmuseossa Timo Sarpanevan näyttelyssä vielä, kun on mahdollista. Niin, ja entä se Pintti: sen suosittelen lämpimästi lukemaan, vaikket kävisikään museo(i)ssa.

Pintti, Tommi Kinnunen. Wsoy 2018. 291 s. Oma ostos.

Aiemmin olen kirjoittanut Tommi Kinnusen romaaneista Neljäntienristeys ja Lopotti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti