keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Taina Latvala: Venetsialaiset

Venetsialaiset, Taina Latvala. Otava 2018. 255 s. Kannen suunnittelu: Piia Aho. Kirjastolaina.

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän.
He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille.
He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin.
Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista.

Yllä oleva katkelma kertoo hyvin, mistä Taina Latvalan uusimmassa romaanissa Venetsialaiset (Otava 2018) on kyse. Odotin innolla kirjailijan uutta teosta, sillä olen pitänyt kovasti aiemmin lukemastani romaanista Välimatka (Wsoy 2012) ja novellikokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Venetsialaiset on monen muunkin asian hyvästelyä kuin kesän, joka on kääntämässä kylkeään kohti syksyä. Kolmesta siskosta Paula on koonnut siskot yhteen ja päättänyt, että viikonloppu olisi heidän viimeisensä vuosia sitten kuolleen isän mökillä. Mikään ei ole kuitenkaan yksinkertaista: viisikymppisenä menehtynyt isä nousee jatkuvasti siskojen mieleen ja padotut salaisuudet kuplivat pintaan. Muistoja täynnä oleva kesämökki saa kunkin siskon myös miettimään omaa elämäänsä ja tehtyjä valintoja.

Latvala kuvaa siskoksia aidontuntuisesti - niin aidontuntuisesti, että tunnistan heissä jokaisessa jotain samaa kuin itsessäni. Tuttua ovat siskosten ajatukset, kun he kaupungissa asumisen jälkeen palaavat käymään juurilleen, pikkupaikkakunnalle ja peilaavat itseään niihin ikätovereihin, jotka jäivät. Tuttua ovat tunteet, kun huomaa itsessä ajoittain pientä teinikaipinaa, kun muut odottavat aikuismaisempaa toimintaa. Tuttua ovat myös ne tunteet, kun huomaa olevansa vähän hukassa muttei ole varma, miten edetä. Lukiessa tuntuu vahvasti siltä, kuin olisi yksi siskosten joukossa. Nyökyttelen heidän ajatuksilleen, hymähtelen ja naurahtelen. Sisarten välit kuvataan onnistuneesti; vaikka on asioita, jotka välillä hiertävät, toisten kanssa tullaan kuitenkin toimeen ja kannetaan heistä huolta.

Teoksessa ei olla pelkästään nykyhetkessä vaan takaumissa palataan menneisiin vuosiin, jolloin siskojen isä vielä eli. Vähä kerrallaan esiin kuoriutuu asioita, jotka on yritetty pitää piilossa. Lukija kiedotaan kuin huomaamatta koukkuun ja tunnelma tihenee entistä enemmän loppua kohden. Itse en malttanut laskea kirjaa enää ollenkaan käsistäni vaan luin ahmien koko illan harmitellen jo valmiiksi sitä, että takakansi olisi pian vastassa.

Venetsialaiset tuntui nappivalinnalta juuri tähän hetkeen, kun syksy tuoksuu aamun raikkaudessa ja näkyy puiden lehdissä ja kun ilta laskee peittonsa valon päälle yhä aiemmin. Venetsialaiset on selkeän konstailematon, elämänmakuinen, mieleenpainuva ja kieleltään kirkas. Yksinkertaisesti: ihana kirja.

2 kommenttia: