torstai 29. marraskuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, Anna-Liisa Ahokumpu. Gummerus 2018. 175 s. Kirjastolaina.

Perhostutkija Max Halma löytää kuolleen äitinsä jäämistöstä perhosen, joka herättää Maxin kiinnostuksen. Koska hän ei heti kykene nimeämään lajia, Max epäilee kyseessä mahdollisesti olevan uusi laji. Ajan kuluttama perhonen liidättää Maxin yllättäen tutkimaan omaa menneisyyttään. Hän ei ole koskaan tavannut isäänsä, saksalaissotilas Erikiä, jonka epäillään hukkuneen viikko Maxin syntymän jälkeen vuonna 1942 ja jonka ruumista ei koskaan löydetty. Max alkaa selvittää isänsä kuoleman todellisuutta ja matkustaa lopulta johtolankansa avulla Hampuriin tapaamaan huippupianistia Viktor Stanislausta, joka on konsertoimassa viimeistä kertaa.

Anna-Liisa Ahokummun teos oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Olin kiinnittänyt kirjaan huomiota jo pian sen ilmestyttyä ja takakannen kuvauksen luettuani mieleen ponnahti heti kirjailija Joel Haahtela. Hänenkin teoksissaan kun on lennellyt perhosia ja päähenkilönä on aina mies, jonka menneisyydessä on jokin mysteeri, jota hän yrittää selvittää. Kuitenkin jokin työnsi minua kauemmas kirjasta. Ehkä pelkäsin nimen perusteella, että musiikki olisi siinä merkittävässä roolissa, sillä vaikka musiikin kuuntelusta pidänkin, ei kiinnostukseni juuri yllä siitä lukemiseen. Kun esikoiskirjapalkintoehdokkuus nosti teoksen uudelleen eteeni, päätin antaa sille mahdollisuuden. 

Ahokummun vahvuus on ehdottomasti tunnelman luominen: haikeus ja surumielisyys ovat käsinkosketeltavia. Teoksen kieli soi samassa tahdissa tunnelman kanssa; kieli on kaunista sellaisella tyynellä ja rauhallisella tavalla ilman koukeroisia rönsyjä. Ahokummun esikoisteosta lukiessa syke laskee ja tuntee, miten lukiessa antaa tunnelman keinuttaa rauhallisessa tahdissa. Seesteinen olo säilyy pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin.

Ahokummun romaanissa on paljon eri teemoja ja kaikki on haluttu mahduttaa yksiin kansiin: sota ja sen vaikutukset ihmiseen ja tämän mieleen, parisuhdeongelmat, isä-lapsi-suhteet, oman minän etsintä... Jotain olisi voinut jättää pois tai ainakin lisätä sivumäärää. Nyt saumat jäävät mielestäni liikaa auki: kerronnan lomassa olevat kirjeet ja lehtijutut jäävät melko irrallisiksi. Aikatasojen siirtymät menneisyyden ja nykyhetken välillä ovat kuitenkin sujuvia, ja erityisesti menneisyyden tapahtumat kiinnostivat minua. Henkilöhahmot ovat jokainen omalla tavallaan solmussa. Viktor Stanislaus vaikuttaa kiinnostavalta hahmolta, mutta Max jää päähenkilönä vähän valjuksi; olisin kaivannut häneen jotain särmää, joka saisi kiinnostumaan henkilöstä enemmän. En kokenut pääseväni lukijana tarpeeksi sisälle Maxiin itseensä, mutta toisaalta se lienee ymmärrettävää, sillä Max ei ylipäänsä päästä ketään liian lähelle, edes omaa tytärtään, koska on eksyksissä omasta itsestään.

Pelkäsin hieman etukäteen, miten teos loppuu: jättäisikö se jälkeensä hyvän vai pettyneen jälkimaun?  Vaan ei hätää: miten upeasti Ahokumpu täräyttää teoksen epilogissa. Se jäi vahvasti mieleen ja antoi ajateltavaa. Juuri sellaista vavahtavuutta olisin kaivannut enemmänkin tarinan lomaan. 

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa soi mollissa ja on siksi sopiva teos hämäriin syys- ja talvi-iltoihin. Nautitaan höyryävän glögin ja suklaan kera lempisinfoniasi soidessa taustalla.

2 kommenttia:

  1. Minullekin tuli tästä Haahtela mieleen. Ja jonkinlainen pieni vaisuus jäi yleistunnelmaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain kirjailijan haastattelusta luinkin myöhemmin (luultavasti juuri esikoiskirjaehdokkuuteen liittyen), että mm. Haahtela kuuluu kirjailijan esikuviin. Täytyy seurailla Ahokummun mahdollista tulevaa tuotantoa.

      Poista