keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Vuoden parhaimmistoa - Leena Krohn: Kadotus

Kadotus, Leena Krohn. Teos 2018. 159 s. Kansi: Marjaana Virta. Kirjastolaina.

Krohnin teoksen keskiössä on Kadotus-niminen löytötavaratoimisto ja omistajilta Taiteiden yön juhlahumussa hukkuneet esineet. Kadotuksen työntekijän laatikkoon löytää tiensä niin puhelin, sateenvarjo, kultaiset sakset kuin ihan tavallinen lyijykynä. Jokainen näistä tavalliselta vaikuttavasta tavarasta pitää sisällään erilaisen tarinan. Kenelle ne kuuluvat? Miksi ne ovat kadonneet omistajiltaan?

Taiteiden yö luo houkuttelevan ja kiinnostavan ympäristön esineiden tarinoille. Tunnelma on hämyinen, kummallinen, jotenkin epätodellinen ja karnevalistinen erikoisine hahmoineen ja olioineen. Kaiken juhlahälinän taustalla on kuitenkin niskassa tykyttävä pelko; jokin uhkaa mutta mikä? Kun valot sammuu ja häly hiljenee, mitä jää jäljelle? Vaikka kirjan kannet suljetaan viimeisen sivun jälkeen, tarina jatkuu ja lukija saa itse pähkäillä miten. 

Kadotus on taidokas dystooppinen tilkkutäkki. Sen saumat yhdistävät toisiinsa esineiden tarinat, jotka voisi lukea myös itsenäisinä, omina palasinaan. Jokainen tilkkutäkin tarina nostaa esiin maailman tilaa ja ihmisen käytöstä. Kadotus palautti mieleeni viime alkukesän, kun etsin (elämäni ensimmäistä) hukkaan joutunutta avainta ja kävin kyselemässä sitä poliisin löytötavaroista. Sain eteeni pari laatikkoa, jotka olivat kukkuroillaan avaimia: autojen avaimia, mahdollisesti pyörien avaimia, avaimia hauskoine avaimenperineen ja avaimia ilman mitään selkeää tunnistetta. Omaani en koskaan onnistunut löytämään, mutta en voinut kuin hämmästellä, miten paljon ihmisiltä katoaa pelkästään avaimia! Eikä ilmeisesti moni niitä myöskään käy kysymässä. Samoin on myös Leena Krohnin romaanissa: löytötavaratoimiston ovi avautuu harvoin, sillä juuri kukaan ei käy kyselemässä hukkaan joutunutta tavaraansa. Kun tavara, se haluttukin ja tärkeä, joutuu unohduksiin, kirjaimellisesti kadotukseen, kysymys kuuluukin: Minne ihminen lopulta joutuu? Käykö ihmiselle niin kuin Krohn kirjoittaa: Sillä kaatopaikka antaa puolueettomamman ja yksityiskohtaisemman raportin tämän lajin nykytilasta ja tulevasta kohtalosta kuin mikään mediatalo tai filosofilta tilattu tulevaisuusskenaario. Siellä on totuutemme, sillä siellä on salaisuutemme. Sen, minkä me halusimme unohtaa, maa kyllä muistaa. Se, mitä me yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme. 

Rakastan hurjan paljon Krohnin taitoa saada kirjoitettua niin paljon ja niin viisaasti vähillä virkkeillä. Kadotus on lyhyt teos mutta sisältää niin paljon terävänäköisiä huomioita maailmasta ja ihmisestä, että sen voisi lukea vielä moneen kertaan uudelleen ja huomata silti aina uutta. Vaikka Kadotus saattaa kuulostaa synkältä, se ei sitä suinkaan ole: Krohnin musta huumori pitää lukijan pinnan yläpuolella. Minuun Kadotus vaikutti niin voimakkaasti, että se on kiistatta tämän vuoden lukemieni teosten parhaimmistossa. Kadotus on kaunokirjallisuutta parhaimmillaan: se jää mieleen pitkäksi aikaa, jatkaa eloaan mielen sopukoissa ja kieputtaa lukijaansa kysymysten mankelissa. Jos haluat täräyttävän lukukokemuksen loppuvuoteesi, lue tämä!

2 kommenttia:

  1. Tässä kirjassa on aivan mahtava tunnelma. Näen vieläkin elävästi mielessäni muutamia kirjan tapahtumia. Krohn on super taitava. Hyvin pienellä hän saa aikaan suuria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Sama juttu tuon kuvallisuuden kanssa; edelleen on vahvasti mielessä kuvia kirjan tapahtumista. Toivon todella, että moni tarttuisi tähän kirjaan. Itselläni teos melkein meinasi jostain syystä mennä ohi, mutta onneksi näin ei käynyt.

      Poista