sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

En palaa takaisin koskaan, luulen, Satu Vasantola. Tammi 2018. 377 s. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen.
Arvostelukappale kustantajalta.

Palaan vielä yhden arvion verran viime vuoteen. Viimeinen lukemani teos vuodelta 2018 oli Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018) ja samalla se pääsi vielä vuoden lukukokemusteni parhaimmistoon. (Viittaan teokseen jatkossa lyhenteellä EPTKL). Tämä siitäkin huolimatta, että teoksessa on pienet heikkoutensa, mutta Vasantola onnistuu niistä huolimatta pitämään ohjat hienosti käsissään ja yksinkertaisesti pidin suunnattomasti teoksen tarinasta.

Kiinnostuin Vasantolan teoksesta, koska siinä kuvataan suvun sukupolvien elämää ja kotiseuturakkaana pidän siitä, jos tarina sijoittuu ainakin osittain Pohjanmaan lakeuksille. EPTKL on runsaudensarvi: alkoholismi, sota ja sen vaikutukset ihmiseen, väkivalta parisuhteessa sekä perheen sisällä, maahanmuutto ja maahanmuuttajien ongelmat, äitiys ja sen haasteet, vanhemman ja lapsen suhteet, maaseudun ja kaupungin erot jne. Kaiken sydämessä on eräs suuri salaisuus, jota suvun isoäiti, Martta-mumma, kantaa. EPTKL ei siis käsittele mitään sinällään mullistavia teemoja, vaan ne ovat kaikki hyvin tuttuja entuudestaan kirjallisuudessa. Siitä huolimatta en kokenut lukiessani sellaista väsähtänyttä olen lukenut tämän ennenkin -tunnetta, jonka koin aika vahvasti lukiessani viime vuonna Eeva Rohasen uuden romaanin Raivo, jossa keskiössä ovat niin ikään alkoholismi, avioero ja väkivalta parisuhteessa. Vasantola onnistuu luomaan näiden perinteisten teemojen ympärille mielenkiintoisen ja varsin taidokkaan kudelman, jossa asioiden todellisia puolia kuoriutuu esiin vähitellen.

EPTKL:n henkilöhahmot ovat kiinnostavia, aitoja ja erityisen väkevä hahmo on suvun vanhin, yli yhdeksänkymmentävuotias mumma Martta. Hän on henkilö, jonka luota muut etsivät turvaa, lämpöä ja neuvoja. Hän on se, joka kannattelee koko sukua polvellaan ja pitää siitä huolta viimeiseen asti. Hän on se, joka teoksen alussa toivoo itse kuolleensa ensin eikä olevansa se, joka nyt katsoo arkkua, jossa makaa täysin väärä ihminen. Koska suvusta on kyse, henkilöitä on useita, mutta Martan lisäksi erityisen keskeisiä ovat hänen poikansa Tapio, joka on saavuttanut menestystä työssään kovan uurastuksen kautta. Omia suosikkejani olivat juuri Martta sekä Tapio, sillä tunnistan heissä tiettyjä samanlaisia piirteitä kuin eräissä omissa läheisissäni. Lisäksi on vielä tyttärentytär Susanna, jolle mumma on maailman tärkein ja joka on pienestä pitäen turvautunut Tapio-enoon, kun oman isän käytös on pelottanut liikaa. Susanna kuuluu niihin, jotka ovat lähteneet maalta kaupunkiin, heiluttanut helpottuneena hyvästit Seinäjoelle ja suunnannut Helsingin yliopistoon opiskelemaan juristiksi. Kotiseutu on silti pysynyt tärkeänä, ja siellä Susanna vierailee usein. Maaltamuutto kaupunkiin ja yliopisto-opiskelu ensimmäisenä suvussa ovat asioita, jotka palauttivat lukiessa mieleen omia samankaltaisia muistoja: sen, miltä tuntui lähteä tuntemattomaan kaupunkiin, jossa ei ollut tuttuja, miltä tuntui tehdä toisin kuin kukaan muu aiemmin ja miten ei oikein tiennyt, mitä akateemiselta arjelta odottaa. 

Suvun ulkopuolisen tarinan mukaan tuovat turvapaikanhakijat Fatima lapsineen ja veli Tariq. Fatima muuttaa asumaan väliaikaisesti Susannan ja tämän tyttären luo, Tariq sen sijaan pääsee töihin Tapion firmaan. Heidänkin osuutensa on mielenkiintoinen, mutta jää irralliseksi ja koska yhdessä suvussa riittää tapahtumia, mielestäni Tariq olisi saattanut yksistään riittää. Jossain teoksen puolivälissä Fatima ja Tariq unohtuvat kokonaan pitkäksi aikaa, ja vasta teoksen loppupuolella he nousevat jälleen esiin. Henkilöhahmoina he jäävät tämän vuoksi aika haaleiksi, minkä vuoksi Fatiman ja Susannan ystävyys ei onnistu erityisesti koskettamaan. Lisäksi teoksen viimeinen luku, jonka Fatima saa päättää, tuntui turhalta ja edellinen luku olisi hyvin riittänyt.

Vaikka EPTKL on runsas, se on kieleltään soljuvaa ja kun vain on tarkkana vuosien suhteen, lukeminen rullaa kitkatta eteenpäin. EPTKL koskettaa ja saa miettimään sitä, miten paljon erilaisia tarinoita, pieniä ja isoja, sukujen sisältä löytyy ja miten monta tarinaa meistä jokainen itse sisältää. Kirjan viimeistä kertaa suljettuani minuun valahti haikeus mutta ennen kaikkea onnellinen olo. Askel askeleelta kuljemme eteenpäin, vaikka menneisyys olisi raskas, mustelmilla, arvilla tai kipeillä sanoilla piiskattu. 

2 kommenttia:

  1. Minäkin pidin tästä kovasti, vaikka ne tietyt heikot kohdat siellä ovatkin, kuten lopetus, ja ehkä liikaa kaikkea minun makuuni. Kerronta parani sivu sivulta, hahmot syvenivät loppua kohden hienosti. Tästä jäi hyvä maku! Minäkin pidän sukutarinoista - kannattaa lukea Katja Kärjen Jumalan huone, kunhan se ilmestyy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että sinäkin pidit tästä! Ja kiitos lukuvinkistä, laitanpa tuon muistiin. :-)

      Poista