keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?), Holly Bourne. Gummerus 2019 (englanniksi 2018).
suom. Kristiina Vaara. 391 s. Kansi: Sanna Mander. Arvostelukappale.

Holly Bourne on minulle nimellisestä entuudestaan tuttu kirjailija, mutta en ole (vielä) lukenut hänen aiemmin ilmestynyttä Normaali-trilogiaa, jota hehkutetaan ya-kirjallisuuden huippusarjana. Sen sijaan tartuin Bournen ensimmäiseen aikuisille suunnattuun romaaniin Katsokaa miten onnellinen olen (Gummerus 2019). Teos kertoo kolmekymppisestä kirjailija Tori Baileysta, joka on kirjoittanut hieman yli parikymppisenä menestysromaanin, joka kannustaa naisia elämään juuri niin kuin he itse haluavat eikä minkään näin pitää tehdä -oletusten mukaan. Tori kiertää edelleen kertomassa kirjastaan erilaisissa tilaisuuksissa ja on lisäksi faneilleen alati online myös somessa. Kirjassaan Tori kertoo erosta seuranneesta romahduksesta ja siitä, miten selvisi siitä tavattuaan Vuorimiehensä, Tomin. Fanit ovat kateellisia heidän täydelliseltä vaikuttavasta suhteestaan. 

Kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen Tori on alkanut tuntea entistä vahvemmin, ettei kaikki ole kunnossa hänen ja Tomin välillä. Kun kaikki ystävät ympärillä, paras ystävä Deekin, astelevat alttarille vuorollaan ja ilmoittavat perheenlisäyksestä, Tori ummistaa silmänsä kaikilta merkeiltä, joiden perusteella hänen ja Tomin suhde on tullut tiensä päähän. Vaikeinta on kuitenkin painia pelkoa vastaan, sillä miten hän uskaltaisi erota kolmikymppisenä, iässä, jolloin pitäisi olla kaikki se, mitä ystävillä jo on? Uskaltaako kolmikymppisenä enää palata takaisin lähtöviivoille? 

Jollain ilveellä tuulenpuuskat, joilla ratsastimme paikalle parikymppisinä, ovat lennättäneet meidät jonnekin, ja meidän täytyy saada tämä jokin toimimaan. Koska kelloa ei voi kääntää taaksepäin. Nyt on liian myöhäistä selvittää, oletko oikean tuulenpuuskan kyydissä vai et. Etkä halua ihmisten tietävän, että olet niin jumissa ja niin peloissasi ja ajattelet, että on liian myöhäistä saada itseään ulos tästä tilanteesta. Et halua epäonnistua, kun kaikki muut näyttävät porskuttavan. Ja olethan sinä onnellinen, vai mitä? Ainakin välillä olet onnellinen. Ja eikö juuri se ole onnea? Ohikiitäviä hetkiä, eikä mikään pysyvä euforinen tila. Ja niin kauan kun kaikki näyttää ulkopuolelle hyvältä, ketä kiinnostaa? Ja tiedät, kuka olet. Se on totta. Se on ainut hyvä puoli, jota ei halua vaihtaa parikymppisyyteen. 

Olen oman ikäni puolesta teoksen kohderyhmää, ja siksipä teos pohjimmiltaan herättikin kiinnostukseni. Kolmekymppisenä on helppo samaistua niin moneen tilanteeseen, tunteeseen ja asiaan, joista Bourne kirjoittaa. Ehkä juuri siksi en kykene yhtymään sellaisiin etuliepeen adjektiiveihin kuin hauska ja ratkiriemukas, vaikka suupielet kohosivatkin välillä hymyyn. Enemmän kuitenkin ahdistuin ja panikoin Torin kanssa, mutta nautin myös: harvemminhan (ainakaan minua) vastaan on tullut juuri näin omaan elämänvaiheeseen kolahtavaa chic lit -kirjallisuutta. Pidin erityisesti siitä, miten mainiosti Katsokaa miten onnellinen olen kuvaa nykyajalle tyypillistä itsensä brändäämistä ja sitä, miten todellisuus voi olla jotain ihan muuta, mitä somen siloitellut kuvat antavat ymmärtää. Tori on hyvin tarkka, millaisen kuvan itsestään luo faneilleen. Someminä on aina parempi puoli kameraan päin, parhain otos valitaan vähintään kahdenkymmenen kuvan pohjalta ja jonkun muun julkaisemista kuvista katsotaan vain, miltä itse näyttää. Someminä on se, joka suitsuttaa kaikille juuri niin kuin Bournen romaanin nimi: Katsokaa, miten onnellinen olen! Ja tuntee tietenkin valtavaa tyydytystä siitä, kun tykkäyspilvi sataa ryöppynä sydämiä.

Teoksen alkupuolella meinasin vähän kavahtaa, sillä sanavalmis ja räiskyvä Tori käyttää aika paljon kirosanoja, etenkin sitä v-alkuista. Torin romaanin nimi on Kuka v*ttu minä olen? ja hän kutsuu fanejaan v*ttulaisiksi, mikä erityisesti rävähti silmään ja tuntui kummalliselta. Miksi kukaan kutsuisi omia fanejaan niin inhottavalla tavalla? Torin itsensä satunnainen kiroilu sen sijaan ei minua juurikaan haitannut etenkään, mitä tutummaksi päähenkilö muodostui ja kun huomasin, miten se sopi Torin suorasukaiseen luonteeseen. 

Vaikka Toria tekisi mieli ravistella kerran jos toisenkin, jotta tämä repäisisi itsensä irti huonosta parisuhteesta, pidin Torista paljon ja häntä jäi lopulta ihan ikävä. Mielestäni teos voisi olla paikoin hieman tiiviimpi, jotta loppuosa saisi enemmän aikaa. Nyt siitä välittyy kiire ja helppous, vaikka itse loppuratkaisu olikin kliseisyydestään huolimatta minulle mieleen. Katsokaa miten onnellinen olen on kuin lemmikkikissan leikillinen raapaisu: lukija ei voi välttyä tuskalta muttei myöskään lempeyden tunteelta. Lisäksi teos antanee vertaistukea oman elämänsä Toreille. Suosittelen erityisesti kolmekymppisille tai hieman sen molemmin puolin oleville!


Helmet-lukuhaaste 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Lontoo). 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti