maanantai 18. maaliskuuta 2019

Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja, Pirkko Soininen. Wsoy 2018. 184 s.
Kansi: Martti Ruokonen. Kirjastolaina.

Voi miten riemastuin, kun huomasin, että Ellen Thesleffin (1869-1954) näyttely avautuu Helsingin HAMissa ensi kuun loppupuolella! Olen toki joitakin hänen töitään nähnyt, mutta silti Thesleff on jäänyt itselleni harmillisen vieraaksi. Kiinnostuin hänestä enemmän (tai pikemminkin hullaannuin) lukiessani Pirkko Soinisen romaania Ellen (Wsoy 2018). Teos sisältää fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1894-1939 Thesleffin Firenzen ajoilta.

Koska en ole lukenut Ellen Thesleffistä vielä mitään tietokirjallisuutta, minun on helppo ottaa taitelija vastaan sellaisena, kuin Soininen hänet kuvaa. Thesleff on teoksen alkupuolella vielä hieman yli parikymppinen nuori aikuinen, joka on muuttanut Firenzeen. Hän on vielä hivenen epävarma itsestään mutta täynnä energiaa ja luovuutta maalata sekä etsiä määrätietoisesti omaa tyyliään taiteilijana. Vuosien kuluessa muuttuvat niin taiteilija itse kuin maalaustyylitkin: molemmissa näkyy tavalla tai toisella eletty elämä, sodat, ihmissuhteet ja rakkaus Firenzeen. Ihastuin itsenäiseen ja vahvaan taitelijaan oikopäätä; Soininen kuvaa Ellen Thesleffin sellaisena ihmisenä, jonka haluaisin tavata, jos aikamatkustus olisi mahdollista. Minä maalaan juuri niin kuin haluan. Minä maalaan omia tulkintojani ympäröivästä maailmasta, omaa todellisuuttani. Eikö kaarnan pintaan muka heijastu suuri olevaisuus? Eivätkö kadun mukulakivet puhu iäisyyden kielellä? Tai eikö järven pinta väreile maailmankaikkeuden tahtiin?

Päiväkirjamerkinnät ovat pitkältä aikaväliltä ja mitaltaan lyhyitä sekä nopealukuisia. Merkinnät sisältävät muun muassa niin Ellenin ajatuksia kesken olevasta maalauksesta, ystävien tai perheen tapaamisesta, arkisista ohikiitävistä hetkistä kuin mietteitä naistaitelijana olemisen haasteista. Minun työni ovat kuulemma naisellisen hentoja ja niistä puuttuu voima. Näkisivätpä minut housut jalassa tyhjentämässä paskahuusia Muroleessa, siitä on hienostuneisuus kaukana. Ellen antaa tunteiden liikuttaa sivellintä, ja tunteiden voima voi vaikuttaa taitelijan työskentelyyn lamauttavastikin. Näin käy usein sen jälkeen, kun Ellen tapaa englantilaisen teatteritaitelijan Gordon Craigin ja rakastuu. Tiedän vain maalaamalla, olen varma vain maalaamalla, olen täydesti ja ehyesti onnellinen vain maalatessani, olen epätoivoisimmillani maalatessani. Repivää, riipivää, kaiken nielevää, - -

Kaikkein kiinnostavinta itselleni on lukea niitä merkintöjä, joissa Ellen pohtii taiteilijuutta, aikansa taidetta ja haasteita tulla koetuksi varteenotettavana taitelijana. Tällaisista ajatuksista olisin voinut lukea lisääkin, sillä jäin kaipaamaan hieman syvempää kuvaa Ellen Thesleffistä. Teoksen loppupuolella maistuu pienoinen kiirehtimisen vivahde. On useita vuosia, jolloin ei ole päiväkirjamerkintöjä esimerkiksi Suomen sisällissodan vuoksi ja vaikka pidän siitä, että ylimääräistä on karsittu minimiin, jäin kaipaamaan merkintöihin kuitenkin hieman enemmän sisältöä. Myöskään Soinisen kielessä ei ole turhia rönsyjä; kieli on minimalistisuudessaan vahvaa, soljuvaa ja mieltä raikastavaa. Nautin.

Minä otan kantaa maalaamalla sitä järjetöntä kauneutta, joka purskahtelee esiin jokaisesta kivenkolosta ja jokaisen puun takaa, jos vain avaa silmänsä ja katsoo. Tiedän, että Suomessa eletään sorron aikoja ja santarmit marssivat rakkaan Helsinkini kaduilla - mutta pitäisikö minun maalata siksi jotenkin toisin. Pitääkö taiteilijan aina ottaa kantaa? Minä haluan tarjota ihmisille synkkien aikojen vastapainoksi vähän iloa ja valoa - onko se niin väärin?

Ihan omana hahmonaan teoksessa voi pitää tietenkin Firenzeä, Ellenin rakkainta kaupunkia. Ainut tuttavuuteni Italiaan on Rooma, mutta Soininen tuo Firenzen niin lähelle lukijaa, että kaupungin tunnelman voi aistia: lähileipomon leivän tuoksun, hevosten kavioiden kopseen kivetystä vasten ja torimyyjien huudot. Ai että, siellä viivyin mielikuvituksessani mielelläni, kun räntäsade vihmoi ulkona. Lämmin suositus, jos et ole vielä lukenut Elleniä.


Helmet-lukuhaaste 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

2 kommenttia:

  1. Meillä tämä kirja oli lukupiirikirjana. Kirja herätti vilkasta keskustelua. Kirja oli mielestämme todella hyvä lukukokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainio lukupiirikirja ollut teillä, ja mukava kuulla, että lukukokemus on ollut hyvä. Tämän jälkeen on ehdottomasti tutustuttava tietokirjallisuuteen Ellen Thesleffistä. Odotan jo malttamattomana HAMin näyttelyä.

      Poista