torstai 25. huhtikuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Adèlen kysymys, Joel Haahtela. Otava 2019. 188 s. Kansi: Päivi Puustinen. Kirjastolaina.

Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa. 

Näin pökerryttävän upeasti alkaa Joel Haahtelan yhdestoista pienoisromaani Adèlen kysymys (Otava 2019). Meinasin jäädä ihan totaalisen jumiin tuohon aloituskappaleeseen: luin sen uudelleen monta kertaa ja sydämeni heitti kärrynpyörää toisensa perään. Rauhallinen ja jopa hiljainen aloituskappale kuvaa hyvin koko pienoisromaanin tunnelmaa, ja aavistin valinneeni Adèlen kysymyksen juuri oikeaan hetkeen. Sellaiseen, jolloin tuntuu, että haluaa asettua kellumaan seesteiseen kerrontaan; sellaiseen, jossa ei näennäisesti tapahdu paljoa mutta jossa kaikki oleellinen tapahtuukin päähenkilön pään sisällä: ajatuksissa, mietteissä ja pohdinnoissa elämästä.

Adèlen kysymys kertoo miehestä, joka saa ystävänsä erikoisesta kokemuksesta kipinän matkustaa luostariin Pyreneille. Mies on kiinnostunut yhdeksänsataa vuotta sitten eläneestä Pyhästä Adèlesta joka uskomuksen mukaan putosi jyrkänteeltä mutta selvisi siitä yllättäen hengissä. Tapauksen jälkeen Adèleeseen alettiin suhtautua pyhimyksenä, jolle esimerkiksi tuotiin parannettavaksi sairaita. Mitä yhdeksänsataa vuotta sitten todella tapahtui? Mikä on Adèlen tarinan totuus? Luostari, sen munkkiveljeskunta ja käsinkosketeltava hiljaisuus vievät miehen ajatukset myös omaan elämään, jossa myös on käsittelemättömiä asioita oman menneisyyden, puolison ja aikuisen pojan suhteen.

En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni. 

Kaikki blogiani pidempään seuranneet varmasti tietävät Joel Haahtelan kuuluvan lempikirjailijoideni joukkoon; löysin Haahtelan aikoinaan juuri kirjablogien kautta. Adèlen kysymyksestä voi bongailla Haahtelan teoksille ominaisia piirteitä kuin kevään muuttolintuja: on ainakin lumi, tähdet, perhoset ja elämästään eksyksissä oleva mies, joka kohtaa menneisyytensä. Olen joidenkin Haahtelan kirjojen kohdalla kokenut kyllästymistä muun muassa näihin tuttuihin elementteihin ja jotkin kirjat ovat jääneet etäälle, painuneet unohduksiin nopeasti. Toisaalta niinhän se välttämättä meneekin: eihän kaikista voi tulla suosikkikirjoja. Niinpä olin tavattoman onnellinen, kun Adèlen kysymys tuntui kuin paluulta tuttuun, niihin ensimmäisiin lukemiini Haahtelan kirjoihin, joiden kohdalla sydämeni on visertänyt ilosta ja rakkaudesta.

Tuijata vertaa Adèlen kysymyksen lukemista oivallisesti hartauskirjaan. Sellaiselta teos ja sen lukeminen tuntuikin: koko kehon valtasi ihana rauha, Haahtelan tekstissä halusi viipyä ja lukea monia kohtia uudelleen, painaa ne lujasti mieleen ja vaalia. Voisin hyvin nähdä palaavani teokseen vielä myöhemmin uudelleen, sillä päähenkilön pohdinnat tulevat liki ja esimerkiksi yksinäisyys ja ihmisen toipuminen raskaasta menetyksestä puhuttelevat. Uskonnollisuus on koko ajan taustalla läsnä mutta sellaisena kevyenä harsona (onneksi näin, koska poden ähkyä uskontoa käsitteleviin romaaneihin, joita on viimeisinä vuosina ilmestynyt useita). Haahtelan kieli on kirkasta, tunnelmallista ja kaunista sellaisella harkitulla ja täsmällisellä tavalla. Kielen kauneus ei lähde rönsyilemään vaan kasvaa juuri niin kuin pitääkin: Haahtelalla on taito valita oikeat sanat ja ilmaisut, puhutella vähin sanoin.

Kun kaipaat pysähtymistä ja rauhaa, suosittelen lämmöllä tarttumaan Adèlen kysymykseen.


Helmet-lukuhaaste 2019: Kirjailijan nimi viehättää sinua

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti